Neiti Dupontin johtolanka.

Olin saapunut Pariisin ilmalaivalla. Syksy teki tuloaan ja myrskyt olivat riepotelleet saksalaista alusta, mutta miehistö oli vakuuttanut, että mitään vaaraa ei ollut. Mutta tosiasiassa syysmyrskyjä enemmän minua huolettivat attentaatit joita saksalaisi aluksia kohtaan oli viimeisten kuukausien aikana tehty. Tilanne euroopassa oli kiristynyt ja jokainen pienryhmittymä, erityisesti anarkistit, tekivät iskuja ympäri vanhaa mannerta.

Pariisi oli äänekäs, säkenöivä ja hekumallinen. Löysin neiti Dupontin asunnon helposti, olin saanut osoitteen Gripenbergin palveljiljta herra Jonesilta. Neiti Dupont asui Seinejoen rannalla, lähellä Notre Damea osoitteessa 1 Rue de Bièvre.

Olin käynyt jo useamman kerran neiti Dupontin asunnolla, tuntui kuin hän olisi vältellyt minua, mutta vihdoin, kolmantena päivänä hän avasi ovensa.

"Minä en voi auttaa teitä", neiti Dupont, kuusissakymmenissä, mutta iättömän kaunis nainen sanoi minulle ovensuusta.
"Te tiedätte missä hän on."
"Sally on mitä luultavimmin kuollut."
"Missä?"
Nainen puristi huulensa tiukasti yhteen pudisti päätään.
"Te näytätte herrasmieheltä, mutta ette selvästikään osaa puhua naisille."
"Minä en ole herrasmies, enkä haluaisi palata jälleen huomenna asunnollenne vain sen takia, että—" Huokaisin ja otin huopahatun käteeni. "Pyydän anteeksi neiti Dupont, olette oikeassa. Olen käyttäytynyt tökerösti."
"Niin olette, mutta teillä on sentään sen verran käytöstapoja, että ymmärrätte pyytäää anteeksi."
Nyökkäsin ja hymyilin sovittelevasti. "Pyydän, antakaa minulle vihje. Olen kulkenut ympäri eurooppaa niiden kirjeiden perässä, joita te olette lähettäneet hänen puolestaan."
Neiti Dupont hymyili ilahtuneesti.
"Teidän pitäisi kiittää minua, eikä kuulostaa lähes vihaiselta. Olette käyneet euroopan kauneimmissa kaupungeissa."
"Saattaa pitää paikkansa, mutta näinä aikoina matkustelu on vaarallista."
"Franz on palkannut teidät, eikö niin?"
Nyökkäsin.
"Franz on hyvä mies. Mutta rakkaus... voi olla myös kuin kahle. Hän rakasti Sallyä enemmän kuin mitään, mutta samalla hän—hän ikään kuin imi vaimostaan elämän. Sally ei voinut muuta kuin lähteä. Jos hän olisi jäänyt, hän ei olisi koskaan saanut lepoa. Niin hän itse sanoi."
"Mitä hän tarkoitti sillä?"
Hopeiset kyyneleet kohosivat neiti Dupontin silmiin, hän kaivoi hihastaan pitsiliinan ja pyyhki kyyneleet.
"En tiedä. Rouva Gripenberg oli arvoituksellinen, herkkä nainen. Jos kenelläkään, niin hänellä oli hauras sielu."
"Oliko hän oikeasti sairas? Vai karkasiko hän vain mieheltään jatkaakseen elämää muualla? Kenties toisen miehen kanssa? Ja ymmärtäkää, neiti Dupont, minun moraalinilleni se ei ole ongelma."
"Ei, hän rakasti miestään, mutta hän oli kuolemaisillaan... Te haluatte tietää minne hän meni, mutta lupasin hänelle, etten paljasta sitä kenellekään."
"Neiti, minä haluan päästä takaisin kotiin, olen kyllästynyt tähän toivottomaan vaelteluun kaupunhista toiseen."
"Olen pahoillani, en voi auttaa teitä. Miksi te ette vain lopeta?"
Huokaisin ja kaivoin savukkeen povitaskusta.
"Sanottakoon sitä vaikkapa ammattietiikaksi."
"Ammattietiikka..." Neiti Dupont hymyili, enkä ollut varma oliko se ivallista vai ymmärtävää laatua. "Hän oli sairas, mutta hän uskoi koko ajan, että jos hän vain menisi takaisin kotiinsa, hän paranisi."
"Minä luulin hänen kuolleen."
"Rouva Gripenberg halusi uskotella miehelleen olevansa kuollut, mutta... Ennen kuin me erosimme, hänen tilansa heikkeni dramaattisesti. Mutta vastusteluistani huolimatta hän nousi ilmalaivaan, jätti minut Barcelonaan ja vanotti minua ilmoittamaan miehelleen, että hän on kuollut."
"Kuulostaa siltä, että hän halusi eroon miehestään?"
"Hän rakasti miestään, mutta kuten kerroin, herra Gripenbergin seurassa hänestä tuntui kuin hänen miehensä olisi imenyt hänestä elämän."
"Pyydän anteeksi, mutta en vieläkään oikein ymmärrä. Onko rouva Gripenberg kuollut vai ei?"

Neiti Dupont huokaisi, katsoi minua väsyneesti ja aukaisi oven.

"Kaipa minun on parasta päästää teidät sisälle..."

Astuin pieneen, hämärään asuntoon, joka tuntui uinuvan menneiden aikojen varjossa. Seiniä kiersivät kirjahyllyt täynnä nahkakantisia opuksia. Nainen istuutui nojatuoliin, joka oli päällystetty vihreällä sametilla ja osoitti viereistä tuolia. Istuuduin alas ja asetin hatun polvelleni.

"Rouva Gripenberg halusi pelastaa itsensä, en tiedä miten, mutta hänellä tuntui olevan selkeä käsitys, että mikäli hän ehtisi takaisin kotimaahansa, sieltä löytyisi pelastus. Hänellä oli kuitenkin tiukka ehto, että hän matkustaisi yksin, ja mikäli hänestä ei kuuluisi viikkoon mitään, saattaisin hänen miehensä tietoon, että hän on kuollut. Hän puhui jatkuvasti surusta, että vain suru voisi hänet pelastaa."

Yhtäkkiä nainen näytti äärettömän vanhaalta ja hauraalta. Nousin ylös ja katselin ympärilleni.
"Neiti Dupont, voisinko keittää teille kahvia? Tai teetä?"
Nainen naurahti: "Minä varmaan kuolisin teidän keittämäänne myrkkyyn. Minä keitän meille teetä."
Kiertelin hämärää öljylyhdyin valaistua asuntoa.
"Katselkaa aivan rauhassa ympärillenne", neiti Dupont huusi keittiöstä. Asunnon perältä löysin pienen makuuhuoneen, jonka ikkunasta avautui näkymä sumuiselle Seinelle. Neiti Dupont eli vaatimatonta, elämää, mutta jollakin tavalla kolmen huoneen asunnossa oli lähes aristokraattinen tunnelma. Tavarat olivat vanhoja, mutta joukossa oli moderneja, koristeellisia esineitä, jotakin mitä paremmat piirit kai kutsuivat art nouveauksi. Yöpöydällä oli lamppu, jonka jalkana oli kuparista muotoiltu nainen, joka piteli päänsä yläpuolella valaisimen vihreästä lasista puhallettua kupua. Ihaillessani valaisinta katseeni kiinnittyi pieneen lehtileikkeeseen, jonka oli valaisimen takana. Otin paperin käteeni ja tarkastelin sitä. En ymmärtänyt kieltä, mutta lapun alalaitaan oli kirjoitettu 5.4.1905 ja perään piirretty risti. Kyse oli varmasti kuolinilmoituksesta. Ja ajankohta tuntui oikealta.

Työnsin paperin nopeasti taskuuni ja palasin olohuoneeseen. Neiti Dupont tuli keittiöstä mukanaan kaksi kuppia tuoksuvaa teetä.
"Kiitos", sanoin ja istuin alas.
"Olen pahoillani etten voi auttaa teitä, mutta teidän täytyy ymmärtää—"
"Parahin neiti Dupont, ymmärrän teitä oikein hyvin, eikä minun auta muu kuin tyytyä kohtalooni ja palata herra Gripenbergin luo ja tuottaa hänelle pettymys."
Kiitin teestä ja poistuin Pariisin kuulaaseen iltaan. Kävelin pitkin Quai de la ja kuuntelin Seinellä liikkuvia höyryproomuja. Jälkikäteen ajatellen minun olisi pitänyt vain pysyä Pariisissa, juoda viiniä ja nauttia pariisittarien seurasta ja odottaa kunnes neiti Dupont palaisi takaisin.
Mutta jos neiti Dupontilla oli salaisuutensa, niin oli myös herra Gripenbergillä. Hän oli kertonut ettei neiti Dupont enää palaisi kotikaupunkiinsa.
Tunsin itseni typerykseksi. Olin kiertänyt ympäri eurooppaa, vaikka paras ja oikeastaan ainoa johtolanka löytyi Pariisista, kaupungista josta kaikki oli alkanut...

Toimeksianto.

Olin kuvitellut tehtävää helpoksi keikaksi, mutta se on vienyt minua maasta toiseen, kaupungista toiseen, murheesta toiseen. Nyt täällä, yksinäisten synkässä kaupungissa, Helsingissä, alan epäillä omaa mielenterveyttäni. Olen kohdannut liikaa hulluutta ja houreita, että voin uskoa kokemaani todeksi...

En edes uskalla laskea kuukausia jotka olin ollut Franz Gripenbergin palveluksesa, sillä totuus on varmasti liikaa, enkä haluaisi myöntää itselleni, että olen tehnyt virheen. Ei niin että virheiden myöntäminen olisi vaikeaa, ei, mutta tämän... En tiedä olinko kykenemätön löytämään Sally Gripenbergiä, vai enkö edes halunnut sitä? Kenties tästä päämäärättömästä etsinnästä oli tullut minulle jonkinlaine elämän tarkoitus?

Kadut olivat kuin kuolema, hiljaiset, vailla liikettä, elämää ja tarkoitusta. Jokainen päivä tuntui ikuiselta yöltä ja olin kadottanut ajantajun, saatoin kävellä tuntikausia pääsemättä kaupunginosasta toiseen. Tuntui siltä kuin kadut olisivat liikkuneet, että Helsinki oli vain valtava labyrintti, jonne olin eksynyt. Yritin uskotella itselleni, että kuvittelin kaiken, mutta yön hiljaisina hetkinä, kun heräsin painajaisistani, myönsin itselleni että juurikin sellainen tämä kaupunki oli: painajaisten labyrintt, harhakuvien kartasto.

Toinen tarina: Se mikä on väistämätöntä. Osa 2/2

Yö kului levottomasti painajaisten ja valveen rajamailla. Heräsin uupuneena, puin ylleni ja laskeuduin aamiaissaliin. Emäntä tervehti minua tavalliseen nyreään sävyyn, mutta tunsin hänen kaltaisensa ihmiset eikä hänen nyreyttään pitänyt ottaa henkilökohtaisesti.

Söin yksinkertaisen aamiaisen ja lähdin ulos tuulettamaan ajatuksiani, mutta kuten arvasin, siitä ei ollut apua, askeleeni johtivat minut takaisin vanhan kadunlakaisijan kadulle. Menin samaan ravintolaan missä olin kadunlakaisijan kanssa istunut ja tilasin kahvin. Istuin ajatuksiin vaipuneena, sanomalehti edessäni savuke huulessa, kun tarjoilija toi kahvin.

"Oletko menossa eläviin kuviin?"
"Anteeksi?"

Sammutin savukkeen ja nostin katseeni naiseen. Vaaleat hiukset kehystivät kasvoja, huulet oli punattu ja kirkkaat silmät hymyilivät minulle.

"Että oletko menossa eläviin kuviin?" tarjoilija toisti ja osoitti lehteäni. Aukeamalla oli elokuvamainoksia.

"Minä rakastan elokuvia" tarjoilija jatkoi. Nainen oli sonnustautunut valkoiseen tarjoilijan asuun, uumalla oli leveä, musta vyö, joka korosti naisen lantiota. "Mitä me menemme katsomaan?"
"Me?" pyrskähdin ja olin tukehtua kahviini. Naisen punatuille huulille levisi iloinen hymy.
"Pyydätkö sinä minua elokuviin? Minä lähden mielelläni, esimerkiksi tuo Jumalan myrsky, rakastan melodraamoja. Mutta sitten meidän täytyy odottaa hetken aikaa, se tulee ensi-iltaan vasta seuraavalla viikolla."

Sitten tarjoilijatar kääntyi ympäri ja lähti lantio keinuen astelemaan kohti keittiötä. Ovella ja kääntyi vielä puolittain ja katsoi minua suoraan silmiin ja iski silmää. Taittelin lehden ja kaivoin taskusta nahkakantisen muistioni.

Iki Calamnius

En saanut mielestäni Calamniuksen uupunutta ilmettä, silmiä, jotka olivat hetken aikaan näyttäneet nuorilta, ja sitä miten kaihi oli yhtäkkiä peittänyt verkkokalvot, kuin jokin ylimaallinen voima olisi laskenut verhonsa todellisuuden eteen. Join kahvini ja lähdin.

Hagelstam istui tuttuun tapaansa tiskille pinottujen kirjojen takana lukemassa. Huomattuaan tuloni, Hagelstam nousi kirjapinojen takaa esiin, mutta en ollut tuntea häntä. Silmiä peittivät messinkiset lieriöt, kuin pienet kiikarit. Molempien lieriöiden sivuilla oli pienet rattaat.
Hagelstam työnsi laitteen otsalleen.

"Erikoiset lasit", totesin ihmeissäni.
"Niin, todellakin, hm, kyllä vain."

Hagelstam otti nahkaremmillä kiristettävät lasit päästään ja ojensi ne minulle.

"Katsos, ne ovat kaukolasit, ystäväni, eräs kirjapainoyrittäjä, on kehittänyt hienomekaanisen kirjapainon. Se on mullistava tekniikkan, tämä pieni kirjanen sisältää koko Don Quijoten!"
Hagelstam sanoi näyttäen pientä tupakkarasian kokoista teosta.

"Tuoko?" hämmästelin.
"Kyllä vain, katsokaas," Hagelstam näytti kirjaa, jonka sivut olivat täynnä niin pientä tekstiä, että näytti siltä kuin sivulle olisi vain tuputettu mustetta.
"Hienomekaaninen painotekniikka tekee tekstistä niin pientä, että kokonainen teos mahtuu tällaiseen pieneen tilaan. Kuvitelkaapa kuinka paljon enemmän ihania teoksia minunkin tiloihini mahtuisi, jos kaikki olisivat näin pieniä!"
"Mutta tuon tekstin lukeminen ei onnistu ilman tuollaista hirvitystä."
"Niin", Hagelstam nyökkäsi. "Lukeminen ei todellakaana onnistu paljain silmin. Noilla pienillä rattailla linssit tarkennetaan kulloiseenkiin tekstiin sopivaksi."
"Melkoista, ehdottoman uudenlaista ajattelua, mutta melkoista totta tosiaan", henkäisin ja ojensin lasit takaisin.

Kirjakauppias laski miniatyyriteoksen työpöydälleen ja asetti kaukolasinsa sille tarkoitettuun telineeseen.

"Herra Waldemeer, kuinka voin auttaa?"
"Tiedätkö sen kadunlakaisijan tässä aivan lähellä, siinä elokuvateatteri Tenhon nurkilla?"
"Miksi te olette kiinnostunut jostakin kadunlakaisijasta?"
"Hänessä on jotakin hyvin outoa. Hän on vanha mies, jokin hänessä—
"Tekeekö vanhuus ihmisestä oudon?" Hagelstam kysyi närkästyneenä.
"Ei, en tarkoittanut sitä. Näin hänen eilisiltana lyyhistyneenä kadulle, voisin väittää että hän näytti aivan kuolleelta, mutta olin liian kaukana voidakseni sanoa sitä varmuudella. Paikalle saapui musta häkäpönttöauto, ja kaksi miestä. He tekivät vanhukselle jotakin ja hetken kuluttua vanhus nousi ylös ja jatkoi työskentelyä."
"Kuulostaa paremminkin siltä kuin he olisivat auttaneet häntä", Hagelstam tokaisi.
"Siltä se ei todellakaan näyttänyt", murahdin. "Sitä paitsi, vain hetkeä aikaisemmin hän pyysi minua surmaamaan hänet."

Kirjakauppias tuijotti minua vakava ilme kasvoillaan.

"Kuulostaa kyllä hyvin erikoiselta."
"Enkä saa hänen silmiään mielestäni, kun hän nousi kadulta. Siinä on jotakin omituista. Pelottavaa. Sanooko nimi Iki Calamnius teille mitään?"

Hagelstam raapi leukaansa ja katseli kauppansa hyllyjä kuin etsien vastausta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.

"Vuosia, vuosia sitten eli kirjailija, jonka nimi oli Ilmari Calamnius, mutta silloin kun minä olin vielä nuori, hän oli jo vanhempi mies. Hän julkaisi muutaman teoksen, aivan kohtuullisen kuvauksen kaupungin köyhälistön elämästä, mutta tietääkseni hän kuoli jo ainakin kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen teoksiaan ei ole ollut liikkeellä moneen vuoteen.
"Onko sinulla yhtään hänen teostaan tällä hetkellä?"

Hagelstam meni hyllyn luo ja alkoi tutkia sitä.

"Hän ei niinkään ollut tunnettu teoksistaan kuin eräästä lehtikirjoituksesta, joka toi hänelle syytteen Jumalanpilkasta. Häntä ei tuomittu, mutta se kirjoitus teki hänestä, sanoisinko epäsuositun. Ei... valitettavasti minulla ei ole Calamniusta. Nyt kun te toitte hänen nimensä esiin, muista hämärästi kuinka itse kirjailija kävi ostamassa omia teoksiaan meiltä. Se tuntui omituiselta, mutta ajattelin, että kenties hän oli lahjoittanut kaikki vapaakappaleensa eteenpäin ja— Mutta kuten sanoin, hänen teoksiaan on erittäin vaikea löytää."

Kiitin kirjakauppiasta ja astuin ulos. Sumuverho oli alkanut punertaa auringonlaskun merkiksi ja ilokseni siihen oli repeytynyt aukko, josta näkyi kaistale sinistä taivasta.

Ilmari Calamnius, mikäli kyseessä saattoi olla sama mies, näkyi kauempana, selkä kyyryssä harja kädessä lakaisemassa ikuisesti likaista katua. Astelin miehen luokse.

"Ilmari."

Kadunlakaisija käänsi harmaan peittämät silmänsä minuun.

"Se olen minä, Johannes Waldemeer."
"Kyllä herra, hauska tutustua. Minä olen kadunlakaisija."
"Ilmari, muistatteko minut? Me tapasimme eilen." Hän ei näyttänyt muistavan koko eilistä päivää.
"Herra taitaa erehtyä henkilöstä."
"Calamnius, sinä olet Ilmari Calamnius."

Valo näytti syttyvän miehen silmissä. Hänen liikkeensä pysähtyivät, hän kallisti päätään kuin yrittäen tavoittaa kauan sitten kadonnutta.

"Calamnius..." mies kuiskasi. Sitten mies huokaisi raskaasti, pudisti päätään ja jatkoi työtään.
Seisoin hiljaa paikallani seuraten katseellani miehen uupuneita liikkeitä, kun yhtäkkiä viehättävä hajuveden tuoksu luikerteli tajuntaani. Vieressäni seisoi koreaan mekkoon sonnustautunut nainen. Tumma, liila mekko kiilteli kaasulyhdyn valossa. Miehustan musta pitsi peitti vaalean, kalmankalpean poven ja nainen piteli käsisään mustaa käsilaukkua, jota koristi hopeinen pääkallo. Naisen takana, muutaman metrin päässä, seisoi kaksi siisteihin hännystakkeihin pukeutunutta miestä, joiden pitkät, mustat hiukset laskeutuivat olkapäille.

"Johannes Waldemeer, minä kuvittelen etten enää näkisi teitä."

Yritin keksiä jotakin nokkelaa vastaukseksi, mutta en saanut yhtä ainutta ajatusta päähäni.

"Tuoni." Noita hehkuvia silmiä ja punaisia huulia ei kukaan mies voinut unohtaa. Mutta muistin myös verisen, houreen täyttämän illan, jolloin näin naisessa todellisen pahuuden.
"Te muistatte minut" nainen sanoi hymyillen ja ojensi toisen kätensä. Suutelin kämmentä kevyesti ja tunsin jäätävän kylmyyden mustan hansikkaan lävitse.
"Te olette unohtumaton."
"Kuten tekin, ja hän myös", Tuoni sanoi ja nyökkäsi Ilmarin suuntaan.
"Tunnetteko te hänet?"
"Tietysti, rakastan kulttuuria ja hyviä kirjoja" Tuoni sanoi suoden minulle lämpimän hymyn.
"Minä ymmärsin, että hän olisi kuollut?"
"Kukapa meistä ei olisi?" nainen sanoi ja nauroi valloittavasti.
"Mikä hänen tarinansa on?" sanoin välittämättä naisen edellisestä kommentista.

Tuonen silmät tuntuivat porautuvan sieluuni, tutkivan sydämeni salaisuuksia ja löytävän kaiken mitä olin koskaan piilotellut.

"Ihmisen suurin tragedia on saada toivomansa."
"Riippuu varmaankin toiveesta?"
"Ihminen ei tiedä mitä haluaa." Tuonen sanat olivat kuin kylmää hiiltä. Hän käänsi katseensa takanaan oleviin nuorukaisiin ja päästi minut vapaaksi.
"Ihminen haluaa olla kuolematon, että hänen nimensä jää elämään ja että jälkipolvet muistavat hänet. Calamnius sai mitä halusi."

Tuoni lähti kävelemään syvemmälle kaupungin onkaloihin laskevan illan raskaassa hiljaisuudessa. Sitten hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi:

"Jos haluat kuulla enemmän, menkää Uudenmaankatu 15:sta, he tietävät."

Istuin kolisevassa raitiovaunussa, sade ropisi hiljalleen mustana synkältä taivaalta ja raitiovujen sähköjohtimiet kipinöivät sateessa. Kaupungissa on vain harvoja vaaleita rakennuksia ja sateessa ne näyttivät kuin talot olisivat itkeneet mustaa verta. Töistä palaavat kaupunkilaiset kätkeytyivät sadevarjojen suojiin, kukaan ei halunnut ehdoin tahdoin liata itseään noen mustaamaan sateeseen. Minua suojasi huopahattu ja pitkä öljykangastakki, jonka olin hankkinut pian kaupunkiin saapumiseni jälkeen.

Hyppäsin raitiovaunusta ja vedin hatun päähäni. Uudenmaankatu oli hiljainen. Ihmiset olivat joko kiirehtineet koteihinsa, tai piilottelivat ravintoloissa suojassa sateelta. Talon kulmassa näkyi katunumero, 15. Mustan oven keskellä, kasvojen korkeudela, oli pieni kyltti, heksagrammi, jonka keskellä oli jonkinlainen sinetti. Hegsagrammia kiersi käärme, ja ylimpänä, liittyneenä heksagrammiin ja käärmeeseen, oli ikivanha auringon symboli, svastika. Oikealla puolella, hieman pääni yäpuolella, roikkui ovikellon kahva. Vetäisin kahvasta ja odotin.

Hetken kuluttua oven takaa kuului kuinka lukkomekanismi liikahti. Oveen avautui pieni luukku. Katselin kiiltävään linssiin hymyillen kuin kauppamies.

"Niin?" muutaman sentin kokoinen kautin räsähteli.
"Tulin puhumaan Ilmari Calamniuksesta."
Pienen hiljaisuuden jälkeen kautin räsähti: "Täällä ei ole ketään sen nimistä. Näkemiin."
"Lovi Tuoni neuvoi minut luoksenne."

Tällä kertaa hiljaisuutta kesti pitemmän aikaa. Lopulta luukkui sulkeutui ja kuului pieni naksahdus kun oven lukko aukesi. Astuin hämärään eteiseen, josta lähti kaksi ovea vasemmalle ja oikealle, ja keskellä oli verho. Kokielin ovia, mutta ne olivat lukossa ja hapuiltuani aikani, huomasin verhon takana portaat ja lähdin nousemaan seuraavaan kerrokseen. Tulin jonkinlaiseen odotustilaan, jossa oli vastakkain kaksi muhkeaa sohvaa. Seiniä peittivät raskaat, viipinpunaiset verhto, joihin oli kirjailtu sama symboli minkä olin nähnyt ovessa. Riisuin päällystakkini ja laitoin sen nurkassa olevaan naulakkoon. Istuuduin sohvalle ja odotin.

Kotvasen kuluttua verhoa työnnettiin syrjään ja huoneeseen astui tyyllikkäästi harmaantunut mies, jonka parta oli leikattu siististi kiertämään vahvaa leukaa. Miehes oli arvolta yli kuudenkymmenen, mutta pistävät silmät tarkkailivat maailmaa kuin etsien siitä yhä uutta seikkailua. Nousin ylös valmiina kättelemään, mutta mies nosti estellen kätensä ja istuutui toiseen sohvaan vastapäätä minua. Huolimatta leppoisasta ilmeestä, mies kysyä töksäytti:

"Kuka te olette?"
"Johannes Waldemeer."
"Johannes Waldemeer, mitä te haluatte Ruusu-ristiltä?"

Ruusu-risti. Olin kuullut tästä esoteerisesta seurasta, jonka jäseniä suojeli salaisuuksien verho.

"Mitä te tiedätte Ilmari Calamniuksesta?" kysyin.
"Keskinkertainen kirjailija."
"Niin kerrotaan. Sanotaan myös, että hän kuoli jo muutamia vuosikymmeniä sitten."
"Saattaa hyvinkin pitää paikkansa, en seuraa enää aktiivisesti kirjallisuutta."
"Huolimatta kuolemasta, hän on edelleen kaupungissa, kadunlakaisijana Helsinginkadulla."

Miehen kasvoille levisi opettavan ivallinen hymy.

"Kuulostaa erikoiselta, uskomattomalta ellen sanoisi."
"Niin, on tietysti mahdollista ettei kyseessä ole sama henkilö, mutta jos me kuvittelemme että olisi? Mikä sen voisi selittää?"
"Te olette sotkeutumassa asioihin joita ette voi ymmärtää."
"Se on minulla tapana. Sain osoitteenne Tuonelta."

Tuonen nimi sai miehen ilmeen muuttumaan. Hän vaihtoi levottomana asentoaan, raapi leukaansa ja katsoi minua uudenlaisin silmin, lähes pelokkaasti.

"Minä tein mitä täytyi, mitä käskettiin. Calamnius on itse syypää kohtaloonsa"
"Mikä hänen kohtalonsa on?"
"Hän halusi tulla kuolemattomaksi kirjailijaksi", mies naurahti synkästi. "Hän ei vain ymmärtänyt miten KK pitäisi lupauksesa."
"KK?"
"Kansalliskirjasto" mies murahti. "He lupasivat että niin kauan kuin yksikin kirja on olemassa, Calamniusta voi pitää itseään ikää kuin elossa olevana. Mutta he tarkoittaivat sitä kirjaimellisesti. Hän itse suostui riittiin ymmärtämättä tekoaan."
"Tarkoitatteko te, että hän on, mitä te tarkalleen tarkoitatte?!"
"Sitä että niin kauan kuin yksikin hänen teoksensa on olemassa, hän on olemassa, jollakin tavalla."
"KK."
"Kyllä, heillä on Calamniuksen viimeinen teos, syvällä kirjaston uumenissa, paksujen lukkojen takana. Jos kirja jossakin vaiheessa muuttuu tomuksi, Calamnius vapautuu. Tiedän mitä ajattelette, mutta kukaan ei ole koskaan päässyt heidän salaisimpaan arkistoonsa. Calamnius ei ole ainoa. Katsokaas herra Waldemeer, sanat eivät ole vain sanoja, ja kirjoitetut sanat ovat vielä voimakkaampia. Oikeissa käsissä sanat ovat lihaa ja verta, todellisuus kuten te ja minä tässä sohvalla."

Toinen tarina: Se mikä on väistämätöntä. Osa 1/2

Heräsin kylmästä ja pimeästä huoneesta jumalattomaan päänsärkyyn. Huonetta valaisi ohut kastaile valoa, joka työntyi huoneeseen pienestä ovenraosta. Työnsin peiton syrjään ja laskin paljaat jala lattialle, joka oli kylmä kuin kuolleen kosketus. Kirosin ätä kaupunkia, herra J.A. Koivulaakson ravintolaa josta oli huomaamattani tullut vakiopakkani. Istuin siellä iltaisin kuuntelemassa musiikkia ja kumoamassa olutta kurkkuuni turruttaakseni sieluani jäytävän tuskan, jota en osannut nimetä. Kirosin toimeksiantajaani, itseäni siksi etten ollut vieläkään luovuttanut...

Mutta tiesin sentään missä olin. 

Helsinki, paikalliset sanoivat sen kuin kirouksen, sylkäisevät suustaan kuin kaupunki olisi helvetti maan päällä. Se saattoi hyvinkin pitää paikkansa. Kaupunki oli ikuisen yön vallassa. Päivät olivat vain harmaa yön jatke, joka jakoi valveen ja unen. Ihmiset laahustivat synkillä kujilla ja kaduilla kuin unessa, vältellen katsomasta toisiaan silmiin, kuin peläten nähdä jotakin minkä vain Helsinkiläiset tiesivät.

Aika oli menettänyt uomansa, en osaa sanoa saavuinko tänne päiviä vai viikkoja sitten. Zeppelinin kapteeni oli vastahakoinen laskeutumaan kaupunkiin, sillä sankka sumu esti lähes kokonaan näkyvyyden. Mutta kapteeni oli liian epätoivoinen jättääkseen tilaisuuden väliin, aluksen polttoainevarastot olivat lähes tyhjät. Huomasin kapteeni Lehmannin levottoman katseen kun lähestyimme kaupunkia. Kapteeni oli tiedustellut syytäni matkaan, mutta olin vain kierrellyt ja kaarrellut aiheen ympärillä, kunnes hän tajusi vihjeeni: minulla ei ollut lupaa paljastaa matkani syytä. Vielä tämän jälkeenkin hän muutamaan otteeseen suositteli minun jatkavan laivan mukana Lontooseen. 

Kaupungista ei näkynyt muuta kuin taivaita hipovat savupiiput, jotka puskivat sumu- ja savuverhon lävitse. Ajattelin levottomuuden johtuvan huonosta näkyvyydestä, kunnes kapteeni Lehmann veti minut syrjemmälle ja sanoi:

"Waldemeer, ymmärtääkseni tämä on määränpäänne, en yritä enää puhua teitä ympäri, mutta ehdotan että harkitsette vielä."

Pudistin päätäni.

"Minulla ei ole vaihtoehtoa."

Kapteeni nyökkäsi, kätteli minua kuin olisin ollut kuolemaantuomittu, ja komensi sitten puosua irrottamaan köydet heti kun polttoainevarastot olisivat täynnä.

Ensimmäisenä päivänä minut ryöstettiin ja jätettiin makaamaan kylmälle kiveykselle oman onneni nojaan. Minut kolautettiin tainnoksiin ja ryöstäjä vei salkun, joka sisälsi kaiken oleellisen, kuten rahat, sekä paperit jotka liittyivät tehtävään joka oli tuonut minut tähän kaupunkiin. Mutta mikä pahinta, lyönnin seurauksena lähimuistini katosi hetkellisesti. Harhailin hämäriä katuja tietämättä olinpaikkaani tai miksi olin tullut tänne. Olin kuin hylkiö, avunpyyntöihini vastattiin kylmin, välinpitämättömin katsein, enkä uskaltanut pyytää poliisilta apua, sillä pelkäsin heidän pidättävän minut irtolaisuudesta syytettynä.

Vietin yöni teatterirakennuksen kylkeen liimautuneena, lämmitellen ilmanvaihtoputken kyljessä, joka tuotti edes hieman lämpöä.

Nyt asiat olivat paremmin... Tiesin missä olin, kuka olin ja miksi olin saapunut tähän Jumalan hylkäämään kaupunkiin.

Kurkistin ovenraosta. Käytävä oli tyhjä ja ainoa ääni oli seinäkellon tikitys. Vedin oven kiinni, puin vaatteet ylleni ja aukaisin verhot. Harmaanmusta sumuverho leijui kaupungin yllä.

"Helsinki..." huokaisin ja istuuduin sängylle. Toivoin totisesti, että tämä olisi vihdoin kaupunki josta löytäisin etsimäni.

                                                                  -----------

Katulamput räsähtelivät päälle kävellessäni alas Fleminginkatua. Käännyi itään ja kävelin pitkin Helsinginkatua. Hämärä teki tuloaan, vaikka olin vain hetkeä aiemmin syönyt aamiaista. Etsin kirjakauppaa, jota matkustajakodin emäntä oli minulle suositellut. Ohitin elokuvateatterin ja sitten näinkin sen, C. Hagelstam, Antikvariaatti. Kuulemani mukaan hänen puodistaan löytäisin etsimäni, tai sitten sitä ei olisi edes olemassa. Kello kilahti työntäessäni oven auki. Kirjojen pölyinen tuoksu leijaili maagisena hämärässä liikehuoneistossa, joka oli tuhansien kirjojen koti. Hyllyt olivat täynnä nahkakantisia teoksia ja tiskille oli pinottu kymmeniä niteitä, joiden takaa näin tukun harmaita hiuksia. Tuntui kuin ulkomaailman hulluus olisi jäänyt kauas taaske hengittäessäni kirjojen rauhoittavaa tomua.

"Anteeksi", rykäisin kurkkuania. "Herra Hagelstam?"

Harmaa hiuspehko alkoi kohota kun kirjapinon takana lukemassa istunut vanha herra nousi seisomaan. Miehen uurteiset kasvot olivat luottamusta herättävät, samoin kuin silmät, jotka katselivat minua tarkkaavaisina paksujen lasien takaa. Hän riisui lasinsa, hieroi silmiään ja katsoi minua valkoisten kulmiensa alta:

"Niin? Kuinka voin auttaa, herra—"

"Waldemeer, Johannes Waldemeer."

"Waldemeer. Kuinka voin auttaa?"

"Katsokaan, herra Hagelstam, minä olen vastikään saapunut Helsinkiin ja tarvitsen kartan."

"Kartan? Niin, hmmm, tuota kyllä..."

Herra Hagelstam näytti miettivän ankarasti, sitten hän kiersi esiin työpöytänsä takaa ja käveli liikkeensä perälle, hyllylle joka kohosi lähes neljän metrin korkeuteen. Seurasi perässä varoen lattioille kasattuja kirjapinoja. Paikka oli todellinen bibliofiilin paratiisi. Autoin Hagelstamia rullaamaan hyllyyn kiskoilla liitetyt tikapuut oikeaan paikkaan ja katselin kuinka vanha mies kipusi haparoivin koivin ylös ja alkoi penkoa hyllyä, jolle oli pinottu rullalle käärittyjä karttoja.

"Kummallista"mies totesi hetken kuluttua. "Olin aivan varma, että minulla pitäisi olla ainakin muutama kappale jäljellä, mutta eipä vain olekaan."

Autoin miehen alas.

"Harmillista.

"Todellakin, olen hyvin pahoillani, mutta näyttää siltä, että olen myynyt viimeisetkin kappaleet."

"Kenties te kuitenkin osaisitte neuvoa minulle mistä mahtaisin löytää Diakonissalaitoksen sairaalan?"

"Toki, herra Waldemeer. Kävelette tätä samaa katua länteen, käännyttey Vallinkadulle ja sieltä sitten Alppikadulle, jonka päästä löydätte etsimänne. Te ette taida olla paikallisia, jos sallinette kysymyksen?"

Nyökkäsin myöntävästi.

"Olen tullut meren takaa, mutta alkaa tuntua kuin olisi aina asunut täällä", vastasin naurahtaen.

Vanha mies hymyili ja vastazsi lakonisesti:

"La maison est où le coeur est"

"Koti on siellä missä sydän on? Tuo saattaa hyvinkin pitää paikkansa, ainakin kaltaisellani matkamiehellä, joka ei pysy paikallaan kuukautta pidempään."

Hyvästelin kirjakauppiaan enkä voinut olla ajattelematta, että entä ne joilla ei ollut sydäntä? Menetin äitini ollessani vasta nuori, ja hän on ollut ainoa ihminen jota olen kai jotenkin rakastanut... Synkeiden ajatusten saattelemana käveli pitkin hämärää katua katse maahan luotuna, kuten paikallisila oli tapana.

----------------------------

Olin niin ajatusteni vankina, että havahduin vasta siihen kun törmäsin kadunlakaisijaan. Likaiseen takkiin ja kuluneisiin housuihin sonnustautunut kadunlakaisija kaatui törmäyksen voimasta. Mies valitti heikosti kun autoin hänet ylös. Harmaat kasvot olivat kuin kivestä veistetyt, täynnä uurteita jotka kertoivat, että miehen elämä oli ollut pitkä ja tuskainen.

"Anteeksi herra, anteeksi herra" mies aneli. Tunsin hänen vartalonsa tärinän kun pitelin miestä pystyssä.

  

"Minähän teihin törmäsin, joten jos jonkun täytyy pyytää anteeksi, se olen minä."

Hänen silmiään peitti harmaa kaihi, joka sulki maailman verhonsa taakse. Hän ojensi käsiään kuin etsien jotakin, sitten huomasin hänen harjansa, joka lojui maassa jalkojemme juuressa. Kumarruin ja annoin harjan miehelle.

Hän hengitti raskaasti.

Vilkaisin olkani yli ja huomasin pienen kuppilan kadunkulmassa. 

"Tulkaa, minä tarjoan teille lasillisen."

Tarjoilija toi meille lasit, otimme suulliset ja mies pyyhki suun hihaan ja hymyili kiitollisena.

"Te ette ole paikallisia?

"En, onko se niin ilmeistä?"

"Kyllä, jopa minä, puolisokea, näen sen selvästi."

"Olen kiertänyt niin pitkään, että en edes muista mistä olen lähtöisin. Tai kenties toiset ovat syntyneet kodittomiksi."

Hetken aikaa mies istui hiljaa, katse jossakin menneessä tai tulevassa, sitten hän nyökkäsi kerran, sitten toisen ja hapuili käsiäni omiinsa. Hänen kätensä olivat karheat kuin vain miehellä, joka oli koko ikänsä tehnyt raskasta työtä.

"Koska te ette ole täältä, pyydän teiltä erästä asiaa. Vaikka en tunnekaan teitä, ja tiedän, että kysymys on enemmän kuin suuri, niin silti..."

"Toki", sanoin rauhallisesti. "Kertokaa toki."

"Tappakaa minut, hyvä herra."

"Anteeksi" rykäisin kurkkuani. "Kuulinko—"

"Tappakaa minut, pyydän, tappakaa minut jotta voisin kuolla ja saisin lopultakin rauhan."

"Jos te haluatte kuolla, niin miksi ettei vain surmaa itseänne? Hypätkää katolta tai jättäytykää raitiovaunun alle. Ja suoraan sanottuan, en tarkoita loukata teitä, mutta te ette ole enää nuorimies."

Vanhus nyökkäsi, otti suullisen oluestaan ja murahti sitten:

"Olen vanha, mutta olen olllut vanha jo pitkään, kauemmin kuin voitte edes kuvitella. Jos voisin, tekisin juuri sen mitä ehdotitte, luoja tietää että olen yrittänyt, mutta— Ei, antakaa anteeksi, unohtakaa koko asia", mies huokaisi raskaasti, tyhjensi lasinsa ja nousi ylös.

"Minun täytyy jatkaa työtäni, vaikka se ei koskaan lopu, niin minun on jatkettava."

Se sanottuaan mies haparoi ulos ja käveli takaisin omalle kadunpätkälleen. Jäin sanattomana istumaan niille sijoilleni ja katselin kuinka mies lakaisi katua kuten ennen kohtaamistamme.

Join muutamia lasillisia katsellen kuinka mies käveli edestakaisin kadunpätkään, lakaisten sinnikkäästi katua, joka ei ehtinyt edes kerätä pölyä. Hänen liikkeensä olivat tuskaisia, kuin jäsenet olisivat painaneet enemmän kuin mies jaksoi kantaa.

Mikä sai hänet toivomaan kuolemaa? Tai oikeammin: mikä sai hänet pyytämään sitä tuntemattomalta? Jos hän toivoi päiviensä päättymistä, miksei hän tehnyt sitä itselleen? Tiesin vastauksen. Hänen kirkkonsa kielsi sen. Pohtiessäni elämän kärsimystä, huomasin miehen lyyhistyeen kadulle. Hän makasi roskakärrynsä vieressä liikkumattomana. Tyhjensin lasini, jätin maksun pöydälle ja kiirehdin ulos. Ennen kuin ehdin miehen luo, musta häkäpönttöauto pysähtyi miehen kohdalle. 

Autosta astui kaksi mustiin trensseihin pukeutunutta miestä. Toinen oli lyhyt, normaalivartaloinen, kun taas toisen pituus oli tuottanut ongelmia autosta nousemisessa. Hänen luonnottoman pitkä vartalonsa toi kammottavalla tavalla mieleeni rukoilijasirkan. Lyhyt käveli varmoin askeli vanhuksen luo ja kumartui tämän ylle.

Pitempi jäi hieman syrjemmälle, kuin vartioimaan tilannetta.

Juoksin miesten luo kun pitempi kääntyi minua kohti.

"Hän on ystäväni", sanoin ja yritin miehen ohitse. 

Hän nosti kätensä eteeni ja esti aikeeni.

"Hänellä ei ole mitään hätää. Me hoidamme tämän."

Miehen kasvot peittyivät hatunliepeen varjoihin. Jokin miehen äänessä kylmäsi minua. Tunteettomuus tihkui miesten olemuksesta. Puristin hampaani yhteen ja hillitsin haluani iskeä miestä, kun vanhuksen äärellä ollut nousi ja työnsi kädet syvälle taskuihinsa.

"Hän on kunnossa."

Vanhus punnertautui ylös ähkäisten. Kumpikaan miehistä ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä. Työnnyin miesten välistä ja autoin hänet seisomaan ja pidin molemmin käsin kiinni miehen hartioista. Vanhus katsoi minua kirkkain silmin, sitten, kuin verho olisi suljettu, harmaa valtasi hänen silmänsä ja hänen koko olemuksensa tuntui kutistuvan.

"Ei... ei hätää, minä olen kunnossa."

"Oletteko varma?" kysyin epäuskoisena. "Tulkaa, minä vien teidät syömään."

"Hän on kunnossa ja hänen täytyy jatkaa työtään", toinen mustatakkisista miehistä murahti ja työnsi minut kauemmas.

"Mikä te olette puuttumaan toisten elämään?" kivahdin hampaiden raosta.

Mies otti kätensä esiin ja vilautti soikeaa, kiiltävää poliisimerkkiä.

"Te ette ole paikallinen?"

Nyökkäsin.

"Minulle on teille neuvo, muukalainen. Huolehdi omista asioistasi, tai me joudumme huolehtimaan sinusta."

"Selvä se." Vilautin kireän hymyn, annoin vanhukselle hänen harjansa ja etsin hänen silmistään elonmerkkiä. Hänen harmaan verhon peittämät silmänsä kimmelsivät. Vanhus ojensi kätensä, tartuin siihen ja puristin tikasti.

"Johannes Waldemeer", esittelin itseni.

"Calamnius", vanhus sanoi heikolla äänellä. "Calamnius, Iki Calamnius."

"Kiitos. Kaikesta. Kenties te jonakin päivänä olette valmis hyväksymään väistämättömän."

Trensseihin pukeutuneet miehet työnsivät minut kauemmas ja kehottivat minua jatkamaan matkaani. Yön paksu viitta peitteli kaupungin alleen. Ehdin otttaa muutaman askeleen kun kuulin vanhuksen vielä kuiskaavan perääni:

"Kenties te jonakin päivänä olette valmis hyväksymään väistämättömän?"

"Kenties", sanoin ja jätin vanhuksen lakaisemaan katua. Astelin vihaisena ja murheisin askelin pitkin katua, kun huomasin tulleeni takaisin matkustajakotini ovelle.

Jatkuu.

Ensimmäinen tarina.

Tämän kaupungin kadut eivät ole suoria, eivätkä ne vie sinne minne niiden kuvittelee vievän. Kadut ja kujat kiemurtelevat ylös ja alas, mutta pimeydessä ei suunnalla ole väliä. 

Kävelin väsyneenä päivän vaipuessa mailleen, tietämättä edes kaupungin nimeä. Olin saapunut tänne sumun saattelemana, noussut maihin alukselta, jonka kapteeni oli pitänyt minua hulluna. Tiesin vain nimeni, mutta en mistä olin tulossa tai minne olin menossa. Minulla oli vain vaatteeni ja matkalaukku, sekä paikan nimi joka oli kirjoitettu kuluneelle paperille: Tyynen matkustajakoti. Ei osoitetta, ei puhelinnumeroa tai tieto siitä mitä tuo paikka minulle tarkoitti. Kadut olivat autioita ja ne harvat kulkijat jotka kohtasin, eivät osanneet auttaa minua löytämään Tyynen matkustajakotia.

Jostain kaukaa kuului poliisiauton pillien ujellus, sateen ropina ja oma epätoivoinen hengitykseni. Jatkoin matkaa. Käännyin jälleen yhdelle pienelle kujalle ja lähdin nousemaan mäkeä. Näin kaukana pienen valonpilkahduksen. Verhot sulkivat taakseen sen mitä ikkunan takaa löytyi. Tulin raskaasti hengittäen ovelle, yritin kurkistaa mitä verhon takaa löytyisi, mutta oli liian hämärää nähdäkseni mitään.

Raotin ovea, mutta samassa varma ja röyhkeä käsivarsi työnsi oven auki ja edessäni seisoi hymytön mies, jonka kasvot oli veistetty kivestä.

”Ei tänne”, kylmä ääni sanoi. ”Tänne sinä et halua.”

”Yksi viini, vain yksi viini...” kähisin janoissani.

Päivä oli ollut pitkä ja yö ei tuntunut sen armollisemmalta. 

”Usko ystävä, tänne sinä et halua.”

Laskin kuluneen matkalaukkuni maahan, otin taskusta nenäliinan ja pyyhin kasvojani. Hattu oli litimärkä ja väsymys raastoi silmiäni.

”Edes yksi-”

”Arto, päästä hänet sisään!” kuului naisen ääni miehen takaa. Mies näytti epäröivän hetken aikaa, sitten hän katsoi minua silmiin pahoittelevasti:

”Olisit uskonut minua.” Mies työnsi oven auki ja astui syrjään. 

Hänen takanaan seisoi mustaan, uumasta tiukkaan mekkoon sonnustautunut nainen, joka oli kuin jumalainen ilmestys tässä harmaassa kaupungissa. Mekon helmat oli leikattu kuin synkiksi liekeiksi jotka nuolivat hänen sääriään, joiden kauneus veti vertoja kaikille Rooman patsaiden ylevyydelle. Musta hiukset laskeutuivat kapeille harteille kehystäen samalla kapeita kasvoja, joita koristi tummanpunaisiksi maalatut huulet. Naisen kuulas iho kimalteli katossa roikkuvan peilipallon heijastuksessa.

Katsoimme toisiamme hetken aikaa, sitten nainen ojensi houkuttelevasti kätensä minulle.

”Tule, tässä kaupungissa ei ole hyvä olla yksin.”

”Missään ei ole hyvä olla yksin.”

”Kaikki ihmiset ovat yksin, toisilla vain on niin paljon ihmisiä seuranaan etteivät he huomaa sitä. Tule, tarjoan sinulle juotavaa.”

Otin laukkuni ja laahustin naisen perässä tiskille. Ravintola oli pieni ja savuinen. Raskaat vihreät verhot estivät näkyvyyden niin ulkoa sisälle kuin sisältä ulos. Salissa oli seitsemän pyöreää pöytää, joiden ympärille oli levitelty kuluneita nahkasohvia. Tyhjät viinipullot toimivat kynttilänjalkoina ja katossa roikkuvaa peilipalloa valaisi yksi ainoa spotti, jonka tarkoitus oli kiinnittää huomio talon emäntään.

”Sinä olet uusi täällä”, nainen sanoi pikemminkin todeten asian kuin kysyäkseen sitä. Hän vaikutti tietävän kaikki vastaukset jokaiseen kysymykseensä. Nyökkäsin ja katsahdin baaritiskin takana seisovaan mieheen, jonka herkät kasvot olivat jyrkässä ristiriidassa lihaksikkaan ja miehisen vartalon kanssa. Nuorukainen oli kammannut pitkät vaaleat hiuksensa hiusrasvalla taakse. Vaaleat silmät toivat mieleen viattoman lapsen, mutta pahanilkinen hymy kuului Ramblan suteröönille.

”Lasi viiniä, Pinot Noiria, kiitos, vaikkapa Casillero del Diablo?” pyysin riisuessani märkää päällystakkiani tuolinnojalle.

Nuorukainen katsoi alta kulmiensa naista, joka nyökkäsi hymyillen.

”Me tarjoamme vieraillemme mitä vieraamme haluavat.”

Nuorukainen otti hyllyltä pullon, kaatoi lasiin viiniä ja ojensi sen minulle.

”Tule, istu seuraani”, nainen sanoi ja käveli edeltä saliin. Hän koukisti jalkansa kuin kissa ja istui viehkeästi sääriensä päälle ja asetti toisen kätensä mustalle selkänojalle taputtaen sitä kutsuvasti. Olin ottamassa matkalaukkuani, kun baarimikko murahti:

”Minä huolehdin ettei sille tapahdu mitään.” Nyökkäsin miehelle.

Istuuduin sohvalle ja aloin nyt vasta katsella tarkemmin paikan asiakaskuntaa. Suurin osa oli nuoria miehiä, joiden hiuksista olisi voinut sitoa Turkkilaisen maton. Yhtenäistä nuorukaisilla oli mustat hiukset sekä vaatetus, joka koostui lähinnä mustista housuista, nahkatakeista tai kireistä t-paidoista. Miehet, tai poikia he minuun verrattuina vielä olivat, lojuvat sohvilla lähes kyllästyneinä. Taustalla soi jonkinlainen surumusiikki, urkujen ja vaskisoittimien kudelma, joka tuntui vaivuttavan kaikki ravintolan asiakkaat synkkään mutta viettelevään uneen. Mukana oli muutamia naisia ja heidänkin vaatetuksena tuntui noudattavan samaa koodistoa kuin miesten.

”Missä minä olen?”

”Minua kiinnostaa enemmän se mistä sinä tulet”, nainen sanoi hymyillen. Hän ojensi vasemman kätensä ja tuossa tuokiossa siihen oli ilmestynyt savuke. Vaalea pojankasvoinen baarimikko seisoi naisen takana ja ojensi hänelle tulen. Nainen sujautti savukkeen punattujen huuliensa väliin, imaisi ahnaasti ja antoi savun luikerrelle suustaan kuin viattomuuden paratiisista.

”Kuka sinä oikein olet?” nainen kysyi, tällä äänestä kuulsi hämmennys. ”Olen tavannut monia miehiä, monia sieluja, sydämettömiä olentoja, rakastavia ja hyviä ihmisiä, mutta sinä... sinä⎯”

”Johannes Waldemeer”, vastasin kiireesti naiselle ja join suullisen peittääkseni hermostuneisuuteni.

Yhtäkkiä jäytävä pelko kouraisi sydäntäni. Pelkäsin kuulla mitä nainen kertoisi tavanneensa, mitä nähneensä. Hänen silmänsä, ne olivat liian vanhat, liian näkevät ja vahvat noin nuorelle naiselle. Pinnistelin halulle tunnustaa, että olin eksynyt, en tiennyt missä olin tai mistä olin tulossa.

”Johannes Waldemeer” nainen maisteli nimeäni. 

Nainen ojensi kätensä. Tartuin siihen ja hätkähdin naisen kylmää ihoa.

”Johannes Waldemeer, minä olen Lovi Tuoni.”

”Sinulla on erikoinen nimi”, sanoin yrittäen hymyillä, vaikka epämiellyttävä tunne vain kasvoi sisälläni.

Luoja, kuulin naisen hengityksen, tunsin kosketuksen, niin kylmän että mieleni teki vetää käsi pois, mutta maltoin mieleni.

”Minä tunnen monia miehiä, mutta en ole kuullut nimeäsi koskaan aikaisemmin.”

”En ole täältä, tulen meren takaa.”

”Varmasti, kaukaa kaukaisen meren takaa, tietymättömiltä rannoilta, sieltä missä rakkaus... on. 

Rakkaudelle”, nainen sanoi ja kohotti lasinsa. Kilautimme laseja yhteen, sitten nainen tyhjensi omansa, ojensi sen minulle ja sanoi: ”Waldemeer, me kaikki olemme yksin, kunnes löydämme sen oikean.”

Hän nousi ketterästi seisomaan, vilkaisi olkansa yli ja samalla musiikki alkoi voimistua. Nainen asteli viehkein askelin keskelle salia ja ravintolan ainoa valonheitin kääntyi häneen. Urut ja vasket alkoivat sekoittua toisiinsa kuin houreiset käärmeet, kaoottinen musiikkia tuntui sykkivän hämärässä salissa. Nainen tanssi hitain, huumaavin liikkein salin ainoassa valonlähteessä ja minun oli hillittävä itseäni kaikin voimin syöksymästä naisen luo himon sykkiessä nivusissani. Vähitellen musiikki alkoi saada muotoa. Yhtäkkiä tunnistin teoksen Lisztin hautajaismarssiksi.

Vereni tuntui jäätyvän suoniinsa kun näin naisen kääntyvän katsomaan puoleeni. Pelkäsin kuollakseni, että hän kutsuisi minut tanssiin, vaikka samalla toivoin sitä hartaammin kuin mitään muuta. Hän näytti lukevan ajatukseni, hymyili vaivihkaa ja käänsi sitten kätensä osoittamaan erästä nuorukaista, joka oli havahtunut musiikin ja viettelevän tanssin pauloihin. Poika ei ollut tuskin kahtakymmentäkään. Hänen pitkät hiuksensa valuivat pitkin mustaa moottoripyöränahkatakkia kun hän unissakävelijän askelin asteli Tuonen luo.

Nainen antoi synkän musiikin viedä itseään, hyväili kalmaisin käsin nuorukaista, joka imi silmillään naisen kauneutta. Tuonen pitkät sormet riisuivat mieheltä takin, repivät paidan riekaleiksi ja monen, pitkän raastavan liikkeen jälkeen mies seisoi Tuonen edessä alastomana, kiihottuneena penis sykkien. Nuorukainen kuten kaikki muutkin salissa olijat olivat naisen hallussa. En kyennyt liikkumaan vaikka olisin halunnut, istuin vain nahkasohvalla helpottuneena siitä etten se ollut minä joka hänen kanssaan oli kaiken huomion keskipisteenä ja samalla mustasukkaisena nuorukaiselle.

Yllättäen musiikki lakkasi.

Tuoni riisui mustan mekon yltään paljastaen kalpean vartalonsa. Erotin mustien suonien verkon naisen iholla. Hän nautti hetkestä, levitti kätensä itsevarmana ja antoi miesten nauttia hänen kauneudestaan. Hänen kätensä alkoivat liikkua hitaasti. Hän hyväili vartaloaan, tunnusteli itseään kuin seksuaalisuutensa vasta löytänyt neitsyt, hyväili niskaansa ja kiinteitä rintojaan. Imin ahnaasti naisen kauneutta sieluuni kun yhtäkkiä Tuonen käteen oli kuin tyhjästä ilmestynyt kapeateräinen tikari. Hän heilautti terää muutaman kerran. Näytti siltä kuin veitsi olisi tanssinut nuorukaisen ympärillä ja sitten, luoja auttakoon, miehen pää notkahti taaksepäin ja tummanpunainen verisuihku kasteli alastoman Tuonen. Nainen huusi kuin tuhannen orgasmin vallassa hieroen verta itseensä. Yhtäkkiä raskas hiljaisuus laskeutui saliin.  Kuului vain valuvan veren tipahtelu lattialle ja Tuonen kiihkeä hengitys. Sitten hän kuiskasi:

”Tulkaa ja rakastakaa...”

Miehet ja muutama nainen jotka olivat seuranneet tapahtumia pelonsekaisen kiihkon vallassa, nousivat ylös, repivät vaatteet yltään ja syöksyivät nuolemaan verta Tuonen alastomalta vartalolta. Hän voihki hyväilyjen alla ja vähitellen näin edessäni veren tahriman paljaan lihan sekaisen vyyhdin. Nyt vasta huomasin viereisellä sohvalla istuvan pariskunnan, nuoren miehen ja tytön, jotka tuijottivat kauhun lamaannuttamina hurmeista ekstaasia.

Tuoni erkani verisestä joukosta ja asteli hitaasti kohti meitä. Hänen takanaan kiihkon vallassa hekumoiva joukko siirtyi henkensä menettäneen miehen luo ja alkoi riipiä miehen ihoa ja lihaa hampaillaan kuin nälkäinen susilauma. Tuoni vilkaisi ohimennen minua hehkuvilla silmillään, sitten hän käänsi katseensa pariskuntaan. Hän nosti ranteensa huulilleen, hymyili viettelevästi ja puri hellästi itseään ranteesta. Ohut verivana valui hitaasti kohti sormenpäitä. Hän levitti kätensä hymyillen:

”Minä tarjoan teille kaiken.”

Käänsin vaivalloisesti katseeni viettelevästä näystä, sillä niin kauhea kuin juuri näkemäni tapahtuma oli ollutkin, tunsin kutsun jota hänen kylmä verensä minulle lauloi.

Tyttö oli kauhusta sanaton, mutta poika otti pienenen askeleen, yhden mitättömän eleen kohti naista. Hänen kohtalonsa oli sillä hetkellä sinetöity pahuuden liittoon. Tuoni ojensi kutsuvasti verta vuotavaa käsivarttaan ja nuorukainen laskeutui naisen jalkojen juureen ja imi, imi itseensä ikuisen elämän. Tuoni riisti yllättäen kätensä pois ja nuorukainen jäi verissä suin uikuttamaan kuin nälkäinen koiranpentu. Silloin Tuoni laski kätensä nuorukaisen päälle, käänsi tämän kasvot kohti tyttöä, joka oli seurannut tapahtumia kalvenneena.

”Syö, etkä ole enää milloinkaan yksin”, Tuoni sanoi.

Tytön epätoivo oli sanatonta ja voimatonta kun hänen entinen rakastettunsa iski hampaansa tytön kaulaan.

”Waldemeer” Tuoni käänsi huomionsa minuun. ”Sinun on aika lähteä. Täällä ei ole sinulle mitään.”

Nousin tärisevin jaloin ylös ja kompuroin ovelle.

”Älä unohda laukkuasi”, herkkäkasvoinen baarimikko sanoi tiskiinsä nojaten. Hänen vaaleaa ihoaan koristi veritahrat ja hän kohotti minulle viinilasin. ”Tämä on täyteläistä, oletko varma ettet halua maistaa?”

Pudistelin päätäni karkottaakseni illan aikana kokemani kauhut mielestäni.

”Miksi... miksi minä...”

”Waldemeer”, Tuoni kuiskasi salin keskeltä. Kuulin hänen äänensä yhtä selkeästi kuin kuulin hänen sammuneen sydämensä pauhun.

”Koska kuolemattomia ei voi tappaa, Waldemeer. Koska kuolemattomia ei voi tappaa...”