Ensimmäinen tarina.

Tämän kaupungin kadut eivät ole suoria, eivätkä ne vie sinne minne niiden kuvittelee vievän. Kadut ja kujat kiemurtelevat ylös ja alas, mutta pimeydessä ei suunnalla ole väliä. 

Kävelin väsyneenä päivän vaipuessa mailleen, tietämättä edes kaupungin nimeä. Olin saapunut tänne sumun saattelemana, noussut maihin alukselta, jonka kapteeni oli pitänyt minua hulluna. Tiesin vain nimeni, mutta en mistä olin tulossa tai minne olin menossa. Minulla oli vain vaatteeni ja matkalaukku, sekä paikan nimi joka oli kirjoitettu kuluneelle paperille: Tyynen matkustajakoti. Ei osoitetta, ei puhelinnumeroa tai tieto siitä mitä tuo paikka minulle tarkoitti. Kadut olivat autioita ja ne harvat kulkijat jotka kohtasin, eivät osanneet auttaa minua löytämään Tyynen matkustajakotia.

Jostain kaukaa kuului poliisiauton pillien ujellus, sateen ropina ja oma epätoivoinen hengitykseni. Jatkoin matkaa. Käännyin jälleen yhdelle pienelle kujalle ja lähdin nousemaan mäkeä. Näin kaukana pienen valonpilkahduksen. Verhot sulkivat taakseen sen mitä ikkunan takaa löytyi. Tulin raskaasti hengittäen ovelle, yritin kurkistaa mitä verhon takaa löytyisi, mutta oli liian hämärää nähdäkseni mitään.

Raotin ovea, mutta samassa varma ja röyhkeä käsivarsi työnsi oven auki ja edessäni seisoi hymytön mies, jonka kasvot oli veistetty kivestä.

”Ei tänne”, kylmä ääni sanoi. ”Tänne sinä et halua.”

”Yksi viini, vain yksi viini...” kähisin janoissani.

Päivä oli ollut pitkä ja yö ei tuntunut sen armollisemmalta. 

”Usko ystävä, tänne sinä et halua.”

Laskin kuluneen matkalaukkuni maahan, otin taskusta nenäliinan ja pyyhin kasvojani. Hattu oli litimärkä ja väsymys raastoi silmiäni.

”Edes yksi-”

”Arto, päästä hänet sisään!” kuului naisen ääni miehen takaa. Mies näytti epäröivän hetken aikaa, sitten hän katsoi minua silmiin pahoittelevasti:

”Olisit uskonut minua.” Mies työnsi oven auki ja astui syrjään. 

Hänen takanaan seisoi mustaan, uumasta tiukkaan mekkoon sonnustautunut nainen, joka oli kuin jumalainen ilmestys tässä harmaassa kaupungissa. Mekon helmat oli leikattu kuin synkiksi liekeiksi jotka nuolivat hänen sääriään, joiden kauneus veti vertoja kaikille Rooman patsaiden ylevyydelle. Musta hiukset laskeutuivat kapeille harteille kehystäen samalla kapeita kasvoja, joita koristi tummanpunaisiksi maalatut huulet. Naisen kuulas iho kimalteli katossa roikkuvan peilipallon heijastuksessa.

Katsoimme toisiamme hetken aikaa, sitten nainen ojensi houkuttelevasti kätensä minulle.

”Tule, tässä kaupungissa ei ole hyvä olla yksin.”

”Missään ei ole hyvä olla yksin.”

”Kaikki ihmiset ovat yksin, toisilla vain on niin paljon ihmisiä seuranaan etteivät he huomaa sitä. Tule, tarjoan sinulle juotavaa.”

Otin laukkuni ja laahustin naisen perässä tiskille. Ravintola oli pieni ja savuinen. Raskaat vihreät verhot estivät näkyvyyden niin ulkoa sisälle kuin sisältä ulos. Salissa oli seitsemän pyöreää pöytää, joiden ympärille oli levitelty kuluneita nahkasohvia. Tyhjät viinipullot toimivat kynttilänjalkoina ja katossa roikkuvaa peilipalloa valaisi yksi ainoa spotti, jonka tarkoitus oli kiinnittää huomio talon emäntään.

”Sinä olet uusi täällä”, nainen sanoi pikemminkin todeten asian kuin kysyäkseen sitä. Hän vaikutti tietävän kaikki vastaukset jokaiseen kysymykseensä. Nyökkäsin ja katsahdin baaritiskin takana seisovaan mieheen, jonka herkät kasvot olivat jyrkässä ristiriidassa lihaksikkaan ja miehisen vartalon kanssa. Nuorukainen oli kammannut pitkät vaaleat hiuksensa hiusrasvalla taakse. Vaaleat silmät toivat mieleen viattoman lapsen, mutta pahanilkinen hymy kuului Ramblan suteröönille.

”Lasi viiniä, Pinot Noiria, kiitos, vaikkapa Casillero del Diablo?” pyysin riisuessani märkää päällystakkiani tuolinnojalle.

Nuorukainen katsoi alta kulmiensa naista, joka nyökkäsi hymyillen.

”Me tarjoamme vieraillemme mitä vieraamme haluavat.”

Nuorukainen otti hyllyltä pullon, kaatoi lasiin viiniä ja ojensi sen minulle.

”Tule, istu seuraani”, nainen sanoi ja käveli edeltä saliin. Hän koukisti jalkansa kuin kissa ja istui viehkeästi sääriensä päälle ja asetti toisen kätensä mustalle selkänojalle taputtaen sitä kutsuvasti. Olin ottamassa matkalaukkuani, kun baarimikko murahti:

”Minä huolehdin ettei sille tapahdu mitään.” Nyökkäsin miehelle.

Istuuduin sohvalle ja aloin nyt vasta katsella tarkemmin paikan asiakaskuntaa. Suurin osa oli nuoria miehiä, joiden hiuksista olisi voinut sitoa Turkkilaisen maton. Yhtenäistä nuorukaisilla oli mustat hiukset sekä vaatetus, joka koostui lähinnä mustista housuista, nahkatakeista tai kireistä t-paidoista. Miehet, tai poikia he minuun verrattuina vielä olivat, lojuvat sohvilla lähes kyllästyneinä. Taustalla soi jonkinlainen surumusiikki, urkujen ja vaskisoittimien kudelma, joka tuntui vaivuttavan kaikki ravintolan asiakkaat synkkään mutta viettelevään uneen. Mukana oli muutamia naisia ja heidänkin vaatetuksena tuntui noudattavan samaa koodistoa kuin miesten.

”Missä minä olen?”

”Minua kiinnostaa enemmän se mistä sinä tulet”, nainen sanoi hymyillen. Hän ojensi vasemman kätensä ja tuossa tuokiossa siihen oli ilmestynyt savuke. Vaalea pojankasvoinen baarimikko seisoi naisen takana ja ojensi hänelle tulen. Nainen sujautti savukkeen punattujen huuliensa väliin, imaisi ahnaasti ja antoi savun luikerrelle suustaan kuin viattomuuden paratiisista.

”Kuka sinä oikein olet?” nainen kysyi, tällä äänestä kuulsi hämmennys. ”Olen tavannut monia miehiä, monia sieluja, sydämettömiä olentoja, rakastavia ja hyviä ihmisiä, mutta sinä... sinä⎯”

”Johannes Waldemeer”, vastasin kiireesti naiselle ja join suullisen peittääkseni hermostuneisuuteni.

Yhtäkkiä jäytävä pelko kouraisi sydäntäni. Pelkäsin kuulla mitä nainen kertoisi tavanneensa, mitä nähneensä. Hänen silmänsä, ne olivat liian vanhat, liian näkevät ja vahvat noin nuorelle naiselle. Pinnistelin halulle tunnustaa, että olin eksynyt, en tiennyt missä olin tai mistä olin tulossa.

”Johannes Waldemeer” nainen maisteli nimeäni. 

Nainen ojensi kätensä. Tartuin siihen ja hätkähdin naisen kylmää ihoa.

”Johannes Waldemeer, minä olen Lovi Tuoni.”

”Sinulla on erikoinen nimi”, sanoin yrittäen hymyillä, vaikka epämiellyttävä tunne vain kasvoi sisälläni.

Luoja, kuulin naisen hengityksen, tunsin kosketuksen, niin kylmän että mieleni teki vetää käsi pois, mutta maltoin mieleni.

”Minä tunnen monia miehiä, mutta en ole kuullut nimeäsi koskaan aikaisemmin.”

”En ole täältä, tulen meren takaa.”

”Varmasti, kaukaa kaukaisen meren takaa, tietymättömiltä rannoilta, sieltä missä rakkaus... on. 

Rakkaudelle”, nainen sanoi ja kohotti lasinsa. Kilautimme laseja yhteen, sitten nainen tyhjensi omansa, ojensi sen minulle ja sanoi: ”Waldemeer, me kaikki olemme yksin, kunnes löydämme sen oikean.”

Hän nousi ketterästi seisomaan, vilkaisi olkansa yli ja samalla musiikki alkoi voimistua. Nainen asteli viehkein askelin keskelle salia ja ravintolan ainoa valonheitin kääntyi häneen. Urut ja vasket alkoivat sekoittua toisiinsa kuin houreiset käärmeet, kaoottinen musiikkia tuntui sykkivän hämärässä salissa. Nainen tanssi hitain, huumaavin liikkein salin ainoassa valonlähteessä ja minun oli hillittävä itseäni kaikin voimin syöksymästä naisen luo himon sykkiessä nivusissani. Vähitellen musiikki alkoi saada muotoa. Yhtäkkiä tunnistin teoksen Lisztin hautajaismarssiksi.

Vereni tuntui jäätyvän suoniinsa kun näin naisen kääntyvän katsomaan puoleeni. Pelkäsin kuollakseni, että hän kutsuisi minut tanssiin, vaikka samalla toivoin sitä hartaammin kuin mitään muuta. Hän näytti lukevan ajatukseni, hymyili vaivihkaa ja käänsi sitten kätensä osoittamaan erästä nuorukaista, joka oli havahtunut musiikin ja viettelevän tanssin pauloihin. Poika ei ollut tuskin kahtakymmentäkään. Hänen pitkät hiuksensa valuivat pitkin mustaa moottoripyöränahkatakkia kun hän unissakävelijän askelin asteli Tuonen luo.

Nainen antoi synkän musiikin viedä itseään, hyväili kalmaisin käsin nuorukaista, joka imi silmillään naisen kauneutta. Tuonen pitkät sormet riisuivat mieheltä takin, repivät paidan riekaleiksi ja monen, pitkän raastavan liikkeen jälkeen mies seisoi Tuonen edessä alastomana, kiihottuneena penis sykkien. Nuorukainen kuten kaikki muutkin salissa olijat olivat naisen hallussa. En kyennyt liikkumaan vaikka olisin halunnut, istuin vain nahkasohvalla helpottuneena siitä etten se ollut minä joka hänen kanssaan oli kaiken huomion keskipisteenä ja samalla mustasukkaisena nuorukaiselle.

Yllättäen musiikki lakkasi.

Tuoni riisui mustan mekon yltään paljastaen kalpean vartalonsa. Erotin mustien suonien verkon naisen iholla. Hän nautti hetkestä, levitti kätensä itsevarmana ja antoi miesten nauttia hänen kauneudestaan. Hänen kätensä alkoivat liikkua hitaasti. Hän hyväili vartaloaan, tunnusteli itseään kuin seksuaalisuutensa vasta löytänyt neitsyt, hyväili niskaansa ja kiinteitä rintojaan. Imin ahnaasti naisen kauneutta sieluuni kun yhtäkkiä Tuonen käteen oli kuin tyhjästä ilmestynyt kapeateräinen tikari. Hän heilautti terää muutaman kerran. Näytti siltä kuin veitsi olisi tanssinut nuorukaisen ympärillä ja sitten, luoja auttakoon, miehen pää notkahti taaksepäin ja tummanpunainen verisuihku kasteli alastoman Tuonen. Nainen huusi kuin tuhannen orgasmin vallassa hieroen verta itseensä. Yhtäkkiä raskas hiljaisuus laskeutui saliin.  Kuului vain valuvan veren tipahtelu lattialle ja Tuonen kiihkeä hengitys. Sitten hän kuiskasi:

”Tulkaa ja rakastakaa...”

Miehet ja muutama nainen jotka olivat seuranneet tapahtumia pelonsekaisen kiihkon vallassa, nousivat ylös, repivät vaatteet yltään ja syöksyivät nuolemaan verta Tuonen alastomalta vartalolta. Hän voihki hyväilyjen alla ja vähitellen näin edessäni veren tahriman paljaan lihan sekaisen vyyhdin. Nyt vasta huomasin viereisellä sohvalla istuvan pariskunnan, nuoren miehen ja tytön, jotka tuijottivat kauhun lamaannuttamina hurmeista ekstaasia.

Tuoni erkani verisestä joukosta ja asteli hitaasti kohti meitä. Hänen takanaan kiihkon vallassa hekumoiva joukko siirtyi henkensä menettäneen miehen luo ja alkoi riipiä miehen ihoa ja lihaa hampaillaan kuin nälkäinen susilauma. Tuoni vilkaisi ohimennen minua hehkuvilla silmillään, sitten hän käänsi katseensa pariskuntaan. Hän nosti ranteensa huulilleen, hymyili viettelevästi ja puri hellästi itseään ranteesta. Ohut verivana valui hitaasti kohti sormenpäitä. Hän levitti kätensä hymyillen:

”Minä tarjoan teille kaiken.”

Käänsin vaivalloisesti katseeni viettelevästä näystä, sillä niin kauhea kuin juuri näkemäni tapahtuma oli ollutkin, tunsin kutsun jota hänen kylmä verensä minulle lauloi.

Tyttö oli kauhusta sanaton, mutta poika otti pienenen askeleen, yhden mitättömän eleen kohti naista. Hänen kohtalonsa oli sillä hetkellä sinetöity pahuuden liittoon. Tuoni ojensi kutsuvasti verta vuotavaa käsivarttaan ja nuorukainen laskeutui naisen jalkojen juureen ja imi, imi itseensä ikuisen elämän. Tuoni riisti yllättäen kätensä pois ja nuorukainen jäi verissä suin uikuttamaan kuin nälkäinen koiranpentu. Silloin Tuoni laski kätensä nuorukaisen päälle, käänsi tämän kasvot kohti tyttöä, joka oli seurannut tapahtumia kalvenneena.

”Syö, etkä ole enää milloinkaan yksin”, Tuoni sanoi.

Tytön epätoivo oli sanatonta ja voimatonta kun hänen entinen rakastettunsa iski hampaansa tytön kaulaan.

”Waldemeer” Tuoni käänsi huomionsa minuun. ”Sinun on aika lähteä. Täällä ei ole sinulle mitään.”

Nousin tärisevin jaloin ylös ja kompuroin ovelle.

”Älä unohda laukkuasi”, herkkäkasvoinen baarimikko sanoi tiskiinsä nojaten. Hänen vaaleaa ihoaan koristi veritahrat ja hän kohotti minulle viinilasin. ”Tämä on täyteläistä, oletko varma ettet halua maistaa?”

Pudistelin päätäni karkottaakseni illan aikana kokemani kauhut mielestäni.

”Miksi... miksi minä...”

”Waldemeer”, Tuoni kuiskasi salin keskeltä. Kuulin hänen äänensä yhtä selkeästi kuin kuulin hänen sammuneen sydämensä pauhun.

”Koska kuolemattomia ei voi tappaa, Waldemeer. Koska kuolemattomia ei voi tappaa...”