Yö kului levottomasti painajaisten ja valveen rajamailla. Heräsin uupuneena, puin ylleni ja laskeuduin aamiaissaliin. Emäntä tervehti minua tavalliseen nyreään sävyyn, mutta tunsin hänen kaltaisensa ihmiset eikä hänen nyreyttään pitänyt ottaa henkilökohtaisesti.
Söin yksinkertaisen aamiaisen ja lähdin ulos tuulettamaan ajatuksiani, mutta kuten arvasin, siitä ei ollut apua, askeleeni johtivat minut takaisin vanhan kadunlakaisijan kadulle. Menin samaan ravintolaan missä olin kadunlakaisijan kanssa istunut ja tilasin kahvin. Istuin ajatuksiin vaipuneena, sanomalehti edessäni savuke huulessa, kun tarjoilija toi kahvin.
"Oletko menossa eläviin kuviin?"
"Anteeksi?"
Sammutin savukkeen ja nostin katseeni naiseen. Vaaleat hiukset kehystivät kasvoja, huulet oli punattu ja kirkkaat silmät hymyilivät minulle.
"Että oletko menossa eläviin kuviin?" tarjoilija toisti ja osoitti lehteäni. Aukeamalla oli elokuvamainoksia.
"Minä rakastan elokuvia" tarjoilija jatkoi. Nainen oli sonnustautunut valkoiseen tarjoilijan asuun, uumalla oli leveä, musta vyö, joka korosti naisen lantiota. "Mitä me menemme katsomaan?"
"Me?" pyrskähdin ja olin tukehtua kahviini. Naisen punatuille huulille levisi iloinen hymy.
"Pyydätkö sinä minua elokuviin? Minä lähden mielelläni, esimerkiksi tuo Jumalan myrsky, rakastan melodraamoja. Mutta sitten meidän täytyy odottaa hetken aikaa, se tulee ensi-iltaan vasta seuraavalla viikolla."
Sitten tarjoilijatar kääntyi ympäri ja lähti lantio keinuen astelemaan kohti keittiötä. Ovella ja kääntyi vielä puolittain ja katsoi minua suoraan silmiin ja iski silmää. Taittelin lehden ja kaivoin taskusta nahkakantisen muistioni.
Iki Calamnius
En saanut mielestäni Calamniuksen uupunutta ilmettä, silmiä, jotka olivat hetken aikaan näyttäneet nuorilta, ja sitä miten kaihi oli yhtäkkiä peittänyt verkkokalvot, kuin jokin ylimaallinen voima olisi laskenut verhonsa todellisuuden eteen. Join kahvini ja lähdin.
Hagelstam istui tuttuun tapaansa tiskille pinottujen kirjojen takana lukemassa. Huomattuaan tuloni, Hagelstam nousi kirjapinojen takaa esiin, mutta en ollut tuntea häntä. Silmiä peittivät messinkiset lieriöt, kuin pienet kiikarit. Molempien lieriöiden sivuilla oli pienet rattaat.
Hagelstam työnsi laitteen otsalleen.
"Erikoiset lasit", totesin ihmeissäni.
"Niin, todellakin, hm, kyllä vain."
Hagelstam otti nahkaremmillä kiristettävät lasit päästään ja ojensi ne minulle.
"Katsos, ne ovat kaukolasit, ystäväni, eräs kirjapainoyrittäjä, on kehittänyt hienomekaanisen kirjapainon. Se on mullistava tekniikkan, tämä pieni kirjanen sisältää koko Don Quijoten!"
Hagelstam sanoi näyttäen pientä tupakkarasian kokoista teosta.
"Tuoko?" hämmästelin.
"Kyllä vain, katsokaas," Hagelstam näytti kirjaa, jonka sivut olivat täynnä niin pientä tekstiä, että näytti siltä kuin sivulle olisi vain tuputettu mustetta.
"Hienomekaaninen painotekniikka tekee tekstistä niin pientä, että kokonainen teos mahtuu tällaiseen pieneen tilaan. Kuvitelkaapa kuinka paljon enemmän ihania teoksia minunkin tiloihini mahtuisi, jos kaikki olisivat näin pieniä!"
"Mutta tuon tekstin lukeminen ei onnistu ilman tuollaista hirvitystä."
"Niin", Hagelstam nyökkäsi. "Lukeminen ei todellakaana onnistu paljain silmin. Noilla pienillä rattailla linssit tarkennetaan kulloiseenkiin tekstiin sopivaksi."
"Melkoista, ehdottoman uudenlaista ajattelua, mutta melkoista totta tosiaan", henkäisin ja ojensin lasit takaisin.
Kirjakauppias laski miniatyyriteoksen työpöydälleen ja asetti kaukolasinsa sille tarkoitettuun telineeseen.
"Herra Waldemeer, kuinka voin auttaa?"
"Tiedätkö sen kadunlakaisijan tässä aivan lähellä, siinä elokuvateatteri Tenhon nurkilla?"
"Miksi te olette kiinnostunut jostakin kadunlakaisijasta?"
"Hänessä on jotakin hyvin outoa. Hän on vanha mies, jokin hänessä—
"Tekeekö vanhuus ihmisestä oudon?" Hagelstam kysyi närkästyneenä.
"Ei, en tarkoittanut sitä. Näin hänen eilisiltana lyyhistyneenä kadulle, voisin väittää että hän näytti aivan kuolleelta, mutta olin liian kaukana voidakseni sanoa sitä varmuudella. Paikalle saapui musta häkäpönttöauto, ja kaksi miestä. He tekivät vanhukselle jotakin ja hetken kuluttua vanhus nousi ylös ja jatkoi työskentelyä."
"Kuulostaa paremminkin siltä kuin he olisivat auttaneet häntä", Hagelstam tokaisi.
"Siltä se ei todellakaan näyttänyt", murahdin. "Sitä paitsi, vain hetkeä aikaisemmin hän pyysi minua surmaamaan hänet."
Kirjakauppias tuijotti minua vakava ilme kasvoillaan.
"Kuulostaa kyllä hyvin erikoiselta."
"Enkä saa hänen silmiään mielestäni, kun hän nousi kadulta. Siinä on jotakin omituista. Pelottavaa. Sanooko nimi Iki Calamnius teille mitään?"
Hagelstam raapi leukaansa ja katseli kauppansa hyllyjä kuin etsien vastausta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Vuosia, vuosia sitten eli kirjailija, jonka nimi oli Ilmari Calamnius, mutta silloin kun minä olin vielä nuori, hän oli jo vanhempi mies. Hän julkaisi muutaman teoksen, aivan kohtuullisen kuvauksen kaupungin köyhälistön elämästä, mutta tietääkseni hän kuoli jo ainakin kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen teoksiaan ei ole ollut liikkeellä moneen vuoteen.
"Onko sinulla yhtään hänen teostaan tällä hetkellä?"
Hagelstam meni hyllyn luo ja alkoi tutkia sitä.
"Hän ei niinkään ollut tunnettu teoksistaan kuin eräästä lehtikirjoituksesta, joka toi hänelle syytteen Jumalanpilkasta. Häntä ei tuomittu, mutta se kirjoitus teki hänestä, sanoisinko epäsuositun. Ei... valitettavasti minulla ei ole Calamniusta. Nyt kun te toitte hänen nimensä esiin, muista hämärästi kuinka itse kirjailija kävi ostamassa omia teoksiaan meiltä. Se tuntui omituiselta, mutta ajattelin, että kenties hän oli lahjoittanut kaikki vapaakappaleensa eteenpäin ja— Mutta kuten sanoin, hänen teoksiaan on erittäin vaikea löytää."
Kiitin kirjakauppiasta ja astuin ulos. Sumuverho oli alkanut punertaa auringonlaskun merkiksi ja ilokseni siihen oli repeytynyt aukko, josta näkyi kaistale sinistä taivasta.
Ilmari Calamnius, mikäli kyseessä saattoi olla sama mies, näkyi kauempana, selkä kyyryssä harja kädessä lakaisemassa ikuisesti likaista katua. Astelin miehen luokse.
"Ilmari."
Kadunlakaisija käänsi harmaan peittämät silmänsä minuun.
"Se olen minä, Johannes Waldemeer."
"Kyllä herra, hauska tutustua. Minä olen kadunlakaisija."
"Ilmari, muistatteko minut? Me tapasimme eilen." Hän ei näyttänyt muistavan koko eilistä päivää.
"Herra taitaa erehtyä henkilöstä."
"Calamnius, sinä olet Ilmari Calamnius."
Valo näytti syttyvän miehen silmissä. Hänen liikkeensä pysähtyivät, hän kallisti päätään kuin yrittäen tavoittaa kauan sitten kadonnutta.
"Calamnius..." mies kuiskasi. Sitten mies huokaisi raskaasti, pudisti päätään ja jatkoi työtään.
Seisoin hiljaa paikallani seuraten katseellani miehen uupuneita liikkeitä, kun yhtäkkiä viehättävä hajuveden tuoksu luikerteli tajuntaani. Vieressäni seisoi koreaan mekkoon sonnustautunut nainen. Tumma, liila mekko kiilteli kaasulyhdyn valossa. Miehustan musta pitsi peitti vaalean, kalmankalpean poven ja nainen piteli käsisään mustaa käsilaukkua, jota koristi hopeinen pääkallo. Naisen takana, muutaman metrin päässä, seisoi kaksi siisteihin hännystakkeihin pukeutunutta miestä, joiden pitkät, mustat hiukset laskeutuivat olkapäille.
"Johannes Waldemeer, minä kuvittelen etten enää näkisi teitä."
Yritin keksiä jotakin nokkelaa vastaukseksi, mutta en saanut yhtä ainutta ajatusta päähäni.
"Tuoni." Noita hehkuvia silmiä ja punaisia huulia ei kukaan mies voinut unohtaa. Mutta muistin myös verisen, houreen täyttämän illan, jolloin näin naisessa todellisen pahuuden.
"Te muistatte minut" nainen sanoi hymyillen ja ojensi toisen kätensä. Suutelin kämmentä kevyesti ja tunsin jäätävän kylmyyden mustan hansikkaan lävitse.
"Te olette unohtumaton."
"Kuten tekin, ja hän myös", Tuoni sanoi ja nyökkäsi Ilmarin suuntaan.
"Tunnetteko te hänet?"
"Tietysti, rakastan kulttuuria ja hyviä kirjoja" Tuoni sanoi suoden minulle lämpimän hymyn.
"Minä ymmärsin, että hän olisi kuollut?"
"Kukapa meistä ei olisi?" nainen sanoi ja nauroi valloittavasti.
"Mikä hänen tarinansa on?" sanoin välittämättä naisen edellisestä kommentista.
Tuonen silmät tuntuivat porautuvan sieluuni, tutkivan sydämeni salaisuuksia ja löytävän kaiken mitä olin koskaan piilotellut.
"Ihmisen suurin tragedia on saada toivomansa."
"Riippuu varmaankin toiveesta?"
"Ihminen ei tiedä mitä haluaa." Tuonen sanat olivat kuin kylmää hiiltä. Hän käänsi katseensa takanaan oleviin nuorukaisiin ja päästi minut vapaaksi.
"Ihminen haluaa olla kuolematon, että hänen nimensä jää elämään ja että jälkipolvet muistavat hänet. Calamnius sai mitä halusi."
Tuoni lähti kävelemään syvemmälle kaupungin onkaloihin laskevan illan raskaassa hiljaisuudessa. Sitten hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi:
"Jos haluat kuulla enemmän, menkää Uudenmaankatu 15:sta, he tietävät."
Istuin kolisevassa raitiovaunussa, sade ropisi hiljalleen mustana synkältä taivaalta ja raitiovujen sähköjohtimiet kipinöivät sateessa. Kaupungissa on vain harvoja vaaleita rakennuksia ja sateessa ne näyttivät kuin talot olisivat itkeneet mustaa verta. Töistä palaavat kaupunkilaiset kätkeytyivät sadevarjojen suojiin, kukaan ei halunnut ehdoin tahdoin liata itseään noen mustaamaan sateeseen. Minua suojasi huopahattu ja pitkä öljykangastakki, jonka olin hankkinut pian kaupunkiin saapumiseni jälkeen.
Hyppäsin raitiovaunusta ja vedin hatun päähäni. Uudenmaankatu oli hiljainen. Ihmiset olivat joko kiirehtineet koteihinsa, tai piilottelivat ravintoloissa suojassa sateelta. Talon kulmassa näkyi katunumero, 15. Mustan oven keskellä, kasvojen korkeudela, oli pieni kyltti, heksagrammi, jonka keskellä oli jonkinlainen sinetti. Hegsagrammia kiersi käärme, ja ylimpänä, liittyneenä heksagrammiin ja käärmeeseen, oli ikivanha auringon symboli, svastika. Oikealla puolella, hieman pääni yäpuolella, roikkui ovikellon kahva. Vetäisin kahvasta ja odotin.
Hetken kuluttua oven takaa kuului kuinka lukkomekanismi liikahti. Oveen avautui pieni luukku. Katselin kiiltävään linssiin hymyillen kuin kauppamies.
"Niin?" muutaman sentin kokoinen kautin räsähteli.
"Tulin puhumaan Ilmari Calamniuksesta."
Pienen hiljaisuuden jälkeen kautin räsähti: "Täällä ei ole ketään sen nimistä. Näkemiin."
"Lovi Tuoni neuvoi minut luoksenne."
Tällä kertaa hiljaisuutta kesti pitemmän aikaa. Lopulta luukkui sulkeutui ja kuului pieni naksahdus kun oven lukko aukesi. Astuin hämärään eteiseen, josta lähti kaksi ovea vasemmalle ja oikealle, ja keskellä oli verho. Kokielin ovia, mutta ne olivat lukossa ja hapuiltuani aikani, huomasin verhon takana portaat ja lähdin nousemaan seuraavaan kerrokseen. Tulin jonkinlaiseen odotustilaan, jossa oli vastakkain kaksi muhkeaa sohvaa. Seiniä peittivät raskaat, viipinpunaiset verhto, joihin oli kirjailtu sama symboli minkä olin nähnyt ovessa. Riisuin päällystakkini ja laitoin sen nurkassa olevaan naulakkoon. Istuuduin sohvalle ja odotin.
Kotvasen kuluttua verhoa työnnettiin syrjään ja huoneeseen astui tyyllikkäästi harmaantunut mies, jonka parta oli leikattu siististi kiertämään vahvaa leukaa. Miehes oli arvolta yli kuudenkymmenen, mutta pistävät silmät tarkkailivat maailmaa kuin etsien siitä yhä uutta seikkailua. Nousin ylös valmiina kättelemään, mutta mies nosti estellen kätensä ja istuutui toiseen sohvaan vastapäätä minua. Huolimatta leppoisasta ilmeestä, mies kysyä töksäytti:
"Kuka te olette?"
"Johannes Waldemeer."
"Johannes Waldemeer, mitä te haluatte Ruusu-ristiltä?"
Ruusu-risti. Olin kuullut tästä esoteerisesta seurasta, jonka jäseniä suojeli salaisuuksien verho.
"Mitä te tiedätte Ilmari Calamniuksesta?" kysyin.
"Keskinkertainen kirjailija."
"Niin kerrotaan. Sanotaan myös, että hän kuoli jo muutamia vuosikymmeniä sitten."
"Saattaa hyvinkin pitää paikkansa, en seuraa enää aktiivisesti kirjallisuutta."
"Huolimatta kuolemasta, hän on edelleen kaupungissa, kadunlakaisijana Helsinginkadulla."
Miehen kasvoille levisi opettavan ivallinen hymy.
"Kuulostaa erikoiselta, uskomattomalta ellen sanoisi."
"Niin, on tietysti mahdollista ettei kyseessä ole sama henkilö, mutta jos me kuvittelemme että olisi? Mikä sen voisi selittää?"
"Te olette sotkeutumassa asioihin joita ette voi ymmärtää."
"Se on minulla tapana. Sain osoitteenne Tuonelta."
Tuonen nimi sai miehen ilmeen muuttumaan. Hän vaihtoi levottomana asentoaan, raapi leukaansa ja katsoi minua uudenlaisin silmin, lähes pelokkaasti.
"Minä tein mitä täytyi, mitä käskettiin. Calamnius on itse syypää kohtaloonsa"
"Mikä hänen kohtalonsa on?"
"Hän halusi tulla kuolemattomaksi kirjailijaksi", mies naurahti synkästi. "Hän ei vain ymmärtänyt miten KK pitäisi lupauksesa."
"KK?"
"Kansalliskirjasto" mies murahti. "He lupasivat että niin kauan kuin yksikin kirja on olemassa, Calamniusta voi pitää itseään ikää kuin elossa olevana. Mutta he tarkoittaivat sitä kirjaimellisesti. Hän itse suostui riittiin ymmärtämättä tekoaan."
"Tarkoitatteko te, että hän on, mitä te tarkalleen tarkoitatte?!"
"Sitä että niin kauan kuin yksikin hänen teoksensa on olemassa, hän on olemassa, jollakin tavalla."
"KK."
"Kyllä, heillä on Calamniuksen viimeinen teos, syvällä kirjaston uumenissa, paksujen lukkojen takana. Jos kirja jossakin vaiheessa muuttuu tomuksi, Calamnius vapautuu. Tiedän mitä ajattelette, mutta kukaan ei ole koskaan päässyt heidän salaisimpaan arkistoonsa. Calamnius ei ole ainoa. Katsokaas herra Waldemeer, sanat eivät ole vain sanoja, ja kirjoitetut sanat ovat vielä voimakkaampia. Oikeissa käsissä sanat ovat lihaa ja verta, todellisuus kuten te ja minä tässä sohvalla."
Musta yö peitti kaupungin syleilyynsä. Sanat ovat todellisuutta, kirjoitetut lihaa ja verta... Raitiovaunu kolisteli pitkin Hesaria ja kadun varjoissa liikkui mies, joka lakaisi ikuisesti kaupungin katuja. Nyt ymmärsin mitä hän oli tarkoittanut väistämättömän hyväksymisellä.
Ja kenties jonakin päivänä minulle avautuisi mahdollisuus auttaa häntä kohtaamaan väistämätön...
"Oletko menossa eläviin kuviin?"
"Anteeksi?"
Sammutin savukkeen ja nostin katseeni naiseen. Vaaleat hiukset kehystivät kasvoja, huulet oli punattu ja kirkkaat silmät hymyilivät minulle.
"Että oletko menossa eläviin kuviin?" tarjoilija toisti ja osoitti lehteäni. Aukeamalla oli elokuvamainoksia.
"Minä rakastan elokuvia" tarjoilija jatkoi. Nainen oli sonnustautunut valkoiseen tarjoilijan asuun, uumalla oli leveä, musta vyö, joka korosti naisen lantiota. "Mitä me menemme katsomaan?"
"Me?" pyrskähdin ja olin tukehtua kahviini. Naisen punatuille huulille levisi iloinen hymy.
"Pyydätkö sinä minua elokuviin? Minä lähden mielelläni, esimerkiksi tuo Jumalan myrsky, rakastan melodraamoja. Mutta sitten meidän täytyy odottaa hetken aikaa, se tulee ensi-iltaan vasta seuraavalla viikolla."
Sitten tarjoilijatar kääntyi ympäri ja lähti lantio keinuen astelemaan kohti keittiötä. Ovella ja kääntyi vielä puolittain ja katsoi minua suoraan silmiin ja iski silmää. Taittelin lehden ja kaivoin taskusta nahkakantisen muistioni.
Iki Calamnius
En saanut mielestäni Calamniuksen uupunutta ilmettä, silmiä, jotka olivat hetken aikaan näyttäneet nuorilta, ja sitä miten kaihi oli yhtäkkiä peittänyt verkkokalvot, kuin jokin ylimaallinen voima olisi laskenut verhonsa todellisuuden eteen. Join kahvini ja lähdin.
Hagelstam istui tuttuun tapaansa tiskille pinottujen kirjojen takana lukemassa. Huomattuaan tuloni, Hagelstam nousi kirjapinojen takaa esiin, mutta en ollut tuntea häntä. Silmiä peittivät messinkiset lieriöt, kuin pienet kiikarit. Molempien lieriöiden sivuilla oli pienet rattaat.
Hagelstam työnsi laitteen otsalleen.
"Erikoiset lasit", totesin ihmeissäni.
"Niin, todellakin, hm, kyllä vain."
Hagelstam otti nahkaremmillä kiristettävät lasit päästään ja ojensi ne minulle.
"Katsos, ne ovat kaukolasit, ystäväni, eräs kirjapainoyrittäjä, on kehittänyt hienomekaanisen kirjapainon. Se on mullistava tekniikkan, tämä pieni kirjanen sisältää koko Don Quijoten!"
Hagelstam sanoi näyttäen pientä tupakkarasian kokoista teosta.
"Tuoko?" hämmästelin.
"Kyllä vain, katsokaas," Hagelstam näytti kirjaa, jonka sivut olivat täynnä niin pientä tekstiä, että näytti siltä kuin sivulle olisi vain tuputettu mustetta.
"Hienomekaaninen painotekniikka tekee tekstistä niin pientä, että kokonainen teos mahtuu tällaiseen pieneen tilaan. Kuvitelkaapa kuinka paljon enemmän ihania teoksia minunkin tiloihini mahtuisi, jos kaikki olisivat näin pieniä!"
"Mutta tuon tekstin lukeminen ei onnistu ilman tuollaista hirvitystä."
"Niin", Hagelstam nyökkäsi. "Lukeminen ei todellakaana onnistu paljain silmin. Noilla pienillä rattailla linssit tarkennetaan kulloiseenkiin tekstiin sopivaksi."
"Melkoista, ehdottoman uudenlaista ajattelua, mutta melkoista totta tosiaan", henkäisin ja ojensin lasit takaisin.
Kirjakauppias laski miniatyyriteoksen työpöydälleen ja asetti kaukolasinsa sille tarkoitettuun telineeseen.
"Herra Waldemeer, kuinka voin auttaa?"
"Tiedätkö sen kadunlakaisijan tässä aivan lähellä, siinä elokuvateatteri Tenhon nurkilla?"
"Miksi te olette kiinnostunut jostakin kadunlakaisijasta?"
"Hänessä on jotakin hyvin outoa. Hän on vanha mies, jokin hänessä—
"Tekeekö vanhuus ihmisestä oudon?" Hagelstam kysyi närkästyneenä.
"Ei, en tarkoittanut sitä. Näin hänen eilisiltana lyyhistyneenä kadulle, voisin väittää että hän näytti aivan kuolleelta, mutta olin liian kaukana voidakseni sanoa sitä varmuudella. Paikalle saapui musta häkäpönttöauto, ja kaksi miestä. He tekivät vanhukselle jotakin ja hetken kuluttua vanhus nousi ylös ja jatkoi työskentelyä."
"Kuulostaa paremminkin siltä kuin he olisivat auttaneet häntä", Hagelstam tokaisi.
"Siltä se ei todellakaan näyttänyt", murahdin. "Sitä paitsi, vain hetkeä aikaisemmin hän pyysi minua surmaamaan hänet."
Kirjakauppias tuijotti minua vakava ilme kasvoillaan.
"Kuulostaa kyllä hyvin erikoiselta."
"Enkä saa hänen silmiään mielestäni, kun hän nousi kadulta. Siinä on jotakin omituista. Pelottavaa. Sanooko nimi Iki Calamnius teille mitään?"
Hagelstam raapi leukaansa ja katseli kauppansa hyllyjä kuin etsien vastausta. Sitten hänen kasvonsa kirkastuivat.
"Vuosia, vuosia sitten eli kirjailija, jonka nimi oli Ilmari Calamnius, mutta silloin kun minä olin vielä nuori, hän oli jo vanhempi mies. Hän julkaisi muutaman teoksen, aivan kohtuullisen kuvauksen kaupungin köyhälistön elämästä, mutta tietääkseni hän kuoli jo ainakin kaksikymmentä vuotta sitten. Hänen teoksiaan ei ole ollut liikkeellä moneen vuoteen.
"Onko sinulla yhtään hänen teostaan tällä hetkellä?"
Hagelstam meni hyllyn luo ja alkoi tutkia sitä.
"Hän ei niinkään ollut tunnettu teoksistaan kuin eräästä lehtikirjoituksesta, joka toi hänelle syytteen Jumalanpilkasta. Häntä ei tuomittu, mutta se kirjoitus teki hänestä, sanoisinko epäsuositun. Ei... valitettavasti minulla ei ole Calamniusta. Nyt kun te toitte hänen nimensä esiin, muista hämärästi kuinka itse kirjailija kävi ostamassa omia teoksiaan meiltä. Se tuntui omituiselta, mutta ajattelin, että kenties hän oli lahjoittanut kaikki vapaakappaleensa eteenpäin ja— Mutta kuten sanoin, hänen teoksiaan on erittäin vaikea löytää."
Kiitin kirjakauppiasta ja astuin ulos. Sumuverho oli alkanut punertaa auringonlaskun merkiksi ja ilokseni siihen oli repeytynyt aukko, josta näkyi kaistale sinistä taivasta.
Ilmari Calamnius, mikäli kyseessä saattoi olla sama mies, näkyi kauempana, selkä kyyryssä harja kädessä lakaisemassa ikuisesti likaista katua. Astelin miehen luokse.
"Ilmari."
Kadunlakaisija käänsi harmaan peittämät silmänsä minuun.
"Se olen minä, Johannes Waldemeer."
"Kyllä herra, hauska tutustua. Minä olen kadunlakaisija."
"Ilmari, muistatteko minut? Me tapasimme eilen." Hän ei näyttänyt muistavan koko eilistä päivää.
"Herra taitaa erehtyä henkilöstä."
"Calamnius, sinä olet Ilmari Calamnius."
Valo näytti syttyvän miehen silmissä. Hänen liikkeensä pysähtyivät, hän kallisti päätään kuin yrittäen tavoittaa kauan sitten kadonnutta.
"Calamnius..." mies kuiskasi. Sitten mies huokaisi raskaasti, pudisti päätään ja jatkoi työtään.
Seisoin hiljaa paikallani seuraten katseellani miehen uupuneita liikkeitä, kun yhtäkkiä viehättävä hajuveden tuoksu luikerteli tajuntaani. Vieressäni seisoi koreaan mekkoon sonnustautunut nainen. Tumma, liila mekko kiilteli kaasulyhdyn valossa. Miehustan musta pitsi peitti vaalean, kalmankalpean poven ja nainen piteli käsisään mustaa käsilaukkua, jota koristi hopeinen pääkallo. Naisen takana, muutaman metrin päässä, seisoi kaksi siisteihin hännystakkeihin pukeutunutta miestä, joiden pitkät, mustat hiukset laskeutuivat olkapäille.
"Johannes Waldemeer, minä kuvittelen etten enää näkisi teitä."
Yritin keksiä jotakin nokkelaa vastaukseksi, mutta en saanut yhtä ainutta ajatusta päähäni.
"Tuoni." Noita hehkuvia silmiä ja punaisia huulia ei kukaan mies voinut unohtaa. Mutta muistin myös verisen, houreen täyttämän illan, jolloin näin naisessa todellisen pahuuden.
"Te muistatte minut" nainen sanoi hymyillen ja ojensi toisen kätensä. Suutelin kämmentä kevyesti ja tunsin jäätävän kylmyyden mustan hansikkaan lävitse.
"Te olette unohtumaton."
"Kuten tekin, ja hän myös", Tuoni sanoi ja nyökkäsi Ilmarin suuntaan.
"Tunnetteko te hänet?"
"Tietysti, rakastan kulttuuria ja hyviä kirjoja" Tuoni sanoi suoden minulle lämpimän hymyn.
"Minä ymmärsin, että hän olisi kuollut?"
"Kukapa meistä ei olisi?" nainen sanoi ja nauroi valloittavasti.
"Mikä hänen tarinansa on?" sanoin välittämättä naisen edellisestä kommentista.
Tuonen silmät tuntuivat porautuvan sieluuni, tutkivan sydämeni salaisuuksia ja löytävän kaiken mitä olin koskaan piilotellut.
"Ihmisen suurin tragedia on saada toivomansa."
"Riippuu varmaankin toiveesta?"
"Ihminen ei tiedä mitä haluaa." Tuonen sanat olivat kuin kylmää hiiltä. Hän käänsi katseensa takanaan oleviin nuorukaisiin ja päästi minut vapaaksi.
"Ihminen haluaa olla kuolematon, että hänen nimensä jää elämään ja että jälkipolvet muistavat hänet. Calamnius sai mitä halusi."
Tuoni lähti kävelemään syvemmälle kaupungin onkaloihin laskevan illan raskaassa hiljaisuudessa. Sitten hän pysähtyi, kääntyi ja sanoi:
"Jos haluat kuulla enemmän, menkää Uudenmaankatu 15:sta, he tietävät."
Istuin kolisevassa raitiovaunussa, sade ropisi hiljalleen mustana synkältä taivaalta ja raitiovujen sähköjohtimiet kipinöivät sateessa. Kaupungissa on vain harvoja vaaleita rakennuksia ja sateessa ne näyttivät kuin talot olisivat itkeneet mustaa verta. Töistä palaavat kaupunkilaiset kätkeytyivät sadevarjojen suojiin, kukaan ei halunnut ehdoin tahdoin liata itseään noen mustaamaan sateeseen. Minua suojasi huopahattu ja pitkä öljykangastakki, jonka olin hankkinut pian kaupunkiin saapumiseni jälkeen.
Hyppäsin raitiovaunusta ja vedin hatun päähäni. Uudenmaankatu oli hiljainen. Ihmiset olivat joko kiirehtineet koteihinsa, tai piilottelivat ravintoloissa suojassa sateelta. Talon kulmassa näkyi katunumero, 15. Mustan oven keskellä, kasvojen korkeudela, oli pieni kyltti, heksagrammi, jonka keskellä oli jonkinlainen sinetti. Hegsagrammia kiersi käärme, ja ylimpänä, liittyneenä heksagrammiin ja käärmeeseen, oli ikivanha auringon symboli, svastika. Oikealla puolella, hieman pääni yäpuolella, roikkui ovikellon kahva. Vetäisin kahvasta ja odotin.
Hetken kuluttua oven takaa kuului kuinka lukkomekanismi liikahti. Oveen avautui pieni luukku. Katselin kiiltävään linssiin hymyillen kuin kauppamies.
"Niin?" muutaman sentin kokoinen kautin räsähteli.
"Tulin puhumaan Ilmari Calamniuksesta."
Pienen hiljaisuuden jälkeen kautin räsähti: "Täällä ei ole ketään sen nimistä. Näkemiin."
"Lovi Tuoni neuvoi minut luoksenne."
Tällä kertaa hiljaisuutta kesti pitemmän aikaa. Lopulta luukkui sulkeutui ja kuului pieni naksahdus kun oven lukko aukesi. Astuin hämärään eteiseen, josta lähti kaksi ovea vasemmalle ja oikealle, ja keskellä oli verho. Kokielin ovia, mutta ne olivat lukossa ja hapuiltuani aikani, huomasin verhon takana portaat ja lähdin nousemaan seuraavaan kerrokseen. Tulin jonkinlaiseen odotustilaan, jossa oli vastakkain kaksi muhkeaa sohvaa. Seiniä peittivät raskaat, viipinpunaiset verhto, joihin oli kirjailtu sama symboli minkä olin nähnyt ovessa. Riisuin päällystakkini ja laitoin sen nurkassa olevaan naulakkoon. Istuuduin sohvalle ja odotin.
Kotvasen kuluttua verhoa työnnettiin syrjään ja huoneeseen astui tyyllikkäästi harmaantunut mies, jonka parta oli leikattu siististi kiertämään vahvaa leukaa. Miehes oli arvolta yli kuudenkymmenen, mutta pistävät silmät tarkkailivat maailmaa kuin etsien siitä yhä uutta seikkailua. Nousin ylös valmiina kättelemään, mutta mies nosti estellen kätensä ja istuutui toiseen sohvaan vastapäätä minua. Huolimatta leppoisasta ilmeestä, mies kysyä töksäytti:
"Kuka te olette?"
"Johannes Waldemeer."
"Johannes Waldemeer, mitä te haluatte Ruusu-ristiltä?"
Ruusu-risti. Olin kuullut tästä esoteerisesta seurasta, jonka jäseniä suojeli salaisuuksien verho.
"Mitä te tiedätte Ilmari Calamniuksesta?" kysyin.
"Keskinkertainen kirjailija."
"Niin kerrotaan. Sanotaan myös, että hän kuoli jo muutamia vuosikymmeniä sitten."
"Saattaa hyvinkin pitää paikkansa, en seuraa enää aktiivisesti kirjallisuutta."
"Huolimatta kuolemasta, hän on edelleen kaupungissa, kadunlakaisijana Helsinginkadulla."
Miehen kasvoille levisi opettavan ivallinen hymy.
"Kuulostaa erikoiselta, uskomattomalta ellen sanoisi."
"Niin, on tietysti mahdollista ettei kyseessä ole sama henkilö, mutta jos me kuvittelemme että olisi? Mikä sen voisi selittää?"
"Te olette sotkeutumassa asioihin joita ette voi ymmärtää."
"Se on minulla tapana. Sain osoitteenne Tuonelta."
Tuonen nimi sai miehen ilmeen muuttumaan. Hän vaihtoi levottomana asentoaan, raapi leukaansa ja katsoi minua uudenlaisin silmin, lähes pelokkaasti.
"Minä tein mitä täytyi, mitä käskettiin. Calamnius on itse syypää kohtaloonsa"
"Mikä hänen kohtalonsa on?"
"Hän halusi tulla kuolemattomaksi kirjailijaksi", mies naurahti synkästi. "Hän ei vain ymmärtänyt miten KK pitäisi lupauksesa."
"KK?"
"Kansalliskirjasto" mies murahti. "He lupasivat että niin kauan kuin yksikin kirja on olemassa, Calamniusta voi pitää itseään ikää kuin elossa olevana. Mutta he tarkoittaivat sitä kirjaimellisesti. Hän itse suostui riittiin ymmärtämättä tekoaan."
"Tarkoitatteko te, että hän on, mitä te tarkalleen tarkoitatte?!"
"Sitä että niin kauan kuin yksikin hänen teoksensa on olemassa, hän on olemassa, jollakin tavalla."
"KK."
"Kyllä, heillä on Calamniuksen viimeinen teos, syvällä kirjaston uumenissa, paksujen lukkojen takana. Jos kirja jossakin vaiheessa muuttuu tomuksi, Calamnius vapautuu. Tiedän mitä ajattelette, mutta kukaan ei ole koskaan päässyt heidän salaisimpaan arkistoonsa. Calamnius ei ole ainoa. Katsokaas herra Waldemeer, sanat eivät ole vain sanoja, ja kirjoitetut sanat ovat vielä voimakkaampia. Oikeissa käsissä sanat ovat lihaa ja verta, todellisuus kuten te ja minä tässä sohvalla."
Musta yö peitti kaupungin syleilyynsä. Sanat ovat todellisuutta, kirjoitetut lihaa ja verta... Raitiovaunu kolisteli pitkin Hesaria ja kadun varjoissa liikkui mies, joka lakaisi ikuisesti kaupungin katuja. Nyt ymmärsin mitä hän oli tarkoittanut väistämättömän hyväksymisellä.
Ja kenties jonakin päivänä minulle avautuisi mahdollisuus auttaa häntä kohtaamaan väistämätön...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti