Olin kuvitellut tehtävää helpoksi keikaksi, mutta se on vienyt minua maasta toiseen, kaupungista toiseen, murheesta toiseen. Nyt täällä, yksinäisten synkässä kaupungissa, Helsingissä, alan epäillä omaa mielenterveyttäni. Olen kohdannut liikaa hulluutta ja houreita, että voin uskoa kokemaani todeksi...
En edes uskalla laskea kuukausia jotka olin ollut Franz Gripenbergin palveluksesa, sillä totuus on varmasti liikaa, enkä haluaisi myöntää itselleni, että olen tehnyt virheen. Ei niin että virheiden myöntäminen olisi vaikeaa, ei, mutta tämän... En tiedä olinko kykenemätön löytämään Sally Gripenbergiä, vai enkö edes halunnut sitä? Kenties tästä päämäärättömästä etsinnästä oli tullut minulle jonkinlaine elämän tarkoitus?
Kadut olivat kuin kuolema, hiljaiset, vailla liikettä, elämää ja tarkoitusta. Jokainen päivä tuntui ikuiselta yöltä ja olin kadottanut ajantajun, saatoin kävellä tuntikausia pääsemättä kaupunginosasta toiseen. Tuntui siltä kuin kadut olisivat liikkuneet, että Helsinki oli vain valtava labyrintti, jonne olin eksynyt. Yritin uskotella itselleni, että kuvittelin kaiken, mutta yön hiljaisina hetkinä, kun heräsin painajaisistani, myönsin itselleni että juurikin sellainen tämä kaupunki oli: painajaisten labyrintt, harhakuvien kartasto.
"Etsikää vaimoni hauta, hinnasta viis, maksan kaikki kulut ja taksanne mukaisen päivärahan."
Silloin se kuulosti helpolta rahalta, hyvältä keinolta ansaita hyvät rahat ja mikäli hautaa ei löytyisi, Franz Gripenberg luultavasti antaisi periksi.
"Tekö ette tiedä minne vaimonne on haudattu?"
Gripenberg näytti kuumaveriseltä, mutta välinpitämättömältä mieheltä. En uskonut hänen kaihtavan keinoja saadakseen haluamansa, ja seistessäni hänen katseensa alla, tunsin suurta houkutusta paeta. Mutta huolimatta pahoista ennakkoaavistuksista, jäin kuuntelemaan Gripenbergiä.
"En, siksi tarvitsen teidän apuanne", Gripenberg sanoi ja jokin hymyn kaltainen vilahti hänen kasvoillan. "Minä rakastan häntä ja haluan hänet takaisin."
"Minä luulin että hän on kuollut?"
"Haluan että hänet haudataan suvun hautaan. Haluan tulla haudatuksi hänen vierelleen."
Jykevä nahkasohva valitti kun Gripenberg nousi ylös. Hän käveli ikkunan luo, raotti verhoa ja katseli Pariisin kattoja. Odotin yltyvässä levottomuudessa mitä seuraavaksi tulisi.
"Oletteko te koskaan ollut rakastunut? Todella rakastunut, niin että olisitte valmis antamaan henkenne toisen pulesta, herra Waldemeer?"
"Tuskinpa vain, hyvä herra."
”Minä olen. Se on… kauneinta mitä maailmassa voi olla. Minä rakastan kevättä, kun elämä alkaa kukoistaa talven horroksen jälkeen. Vaimoni oli syntyjään pohjoisesta, siellä maailma kuolee kesän jälkeen, niin hän asian minulle kuvaili. Lehdet lakastuvat puissa ja pensaissa, värit hiipuvat kunnes niitä ei enää yksinkertaisesti ole ja pitkään, kylmän ja harmaan syksyn jälkeen koittaa talvi, joka on kuin kuolema.”
Gripenberg vaitui ajatuksiinsa, antoi verho sulkeutua ja seisoi tovin synkkiin ajatuksiinsa vaipuneena.
”Alkusyksy on kuin kuolevan viimeinen henkäys, kuin luonto yrittäisi viimeisillä voimillaan kertoa, että sitä ei voi voittaa. Hetken aikaa puiden väriloisto on kuin taiteilija olisi sen maalannut. Värit suorastaan sokaisevat. Mutta… kuten rakkaudessa ⎯sen olen saanut oppia⎯ syksyisen väriloisteen alla asustaa suru, sillä kuluu vain henkäys, ja värit ovat poissa. Minun vaimoni oli minulle kuin ikuinen kevät ja syksy.”
”Rakkaus on myös raastavinta, sillä lopulta sillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin loppua. Kuolema ei säästä ketään. Ennen vaimoni poismenoa minä pohdin, olisiko parempi jos minä kuolisin ensin, näin säästyisin tuskalta, mutta rakastin häntä liiaksi, enkä voinut harkita sitä, sillä se olisi satuttanut häntä.”
Miljonäärin ääni oli pakahtunut.
”Minä olisin antanut henkeni vaimoni puolesta, mutta... minä en ehtinyt. Rakkaus on ruosteinen naula joka isketään läpi miehen sydämen.” Miehen ääni oli haipunut pelkäksi kuiskaukseksi. ”Mikään ei viitannut siihen, että hän olisi ollut sairas. Luoja, minä en edes tiedä sairastuiko hän matkalla, vai lähtikö hän tietäen kuolevansa. Nuori mies, minä suosittelen, ettette ikinä anna itsenne rakastua, se tuottaa vain tuskaa. Mutta siltikin...”
”Mistä minä lähden etsimään hänen hautaansa?”
Gripenberg käännähti ympäri, naulitsi mielipuoliset, kyynelten täyttämät silmänsä minuun ja hymyili.
”Valitettavasti minulla on tarjota vain erinäisiä vaihtoehtoja. Vaimoni piti matkustelusta, ja oli alati liikkeellä. Matkustimme yhdessä niin paljon kuin mahdollista, mutta liiketoimeni veivät toisiaan minut hänen luotaan. Olin typerys! Eikö minulla muka ollut jo tarpeeksi omaisuutta? Sen sijaan, että olisin viettänyt vähiin käyvän ajan hänen kanssaan, minä rakensin vaurautta, turhaa vaurautta!”
”Te olette liian ankara itseänne kohtaa, herra. Ymmärtääkseni te ette tienneet hänen sairaudestaan?”
”Kun näin hänet viimeisen kerran, hän kukoisti kuten aina. En siis saattanut arvata mitään tulevasta murheesta. Mutta en ole liian ankara, minun ja jokaisen joka tulee sokeaksi onnelle joka on hänen edessään, on syytettävä itseään.”
”Miksi te ette menneet hänen luokseen kun kuulitte sairaudesta?”
Hetken aikaa miljonääri katseli minua sellainen halveksunta katseessaan, että minua hävetti moinen kysymys. Sitten Gripenbergin katse pehmeni.
”Luuletteko että jos olisi tiennyt, en olisi tehnyt sitä?” hän vastasi äänellä, josta kuulsi jonkinlainen huvitteisuus.
”Pyydän anteeksi, en tarkoittanut⎯”
”Tiedän sen, ja olkaa rauhassa”, hän sanoi nostaen kätensä ylös vaientaen anteeksipyynnön. Hänen eleensä paljastivat, että mies oli tottunut antamaan käskyjä. ”Kysymyksenne vain hämmensi minua, ei muuta.”
Gripenberg meni työpöytänsä taakse ja otti hyllyyn upotetusta baarikaapista pullon ja täytti oman lasinsa. Hän siemaisi pehmeästi tuoksahtavaa konjakkiaan ja kääntyi sitten katsoen kuin ohimennen minua. Nyt vasta kiinnitin huomioni iäkkään miehen silmiin:kun lähes kaikilla jo kypsempään ikään ehtineillä ihmisillä silmät olivat kuin lasitettua hopeaa, Gripenbergin silmät olivat yhä terävät ja voimakkaan väriset. Tässä tapauksessa syvän vihreät. Hän täytti toisen lasin ja ojensi sen minulle.
”Minä en tiennyt tuon taivaallista vaimoni sairaudesta, enkä tiedä oikeastaan vieläkään. Hän salasi sen viimeisiin päiviin saakka, tai oikeammin hän salasi sen kuolemaansa asti. En olisi saanut tietää mitään ellei hänen seuralaisensa, neiti Dupont olisi lähettänyt minulle lohdutonta sähkettä joka paljasti asiantilan.”
”Jos te ette tienneet vaimonne sairaudesta, niin mitä te tiesitte?”
”Että hän kiertää Eurooppaa. Hän rakasti matkustamista. Hän oli levoton kuin kissa joka on jätetty suljetun oven taakse. Voisi melkein sanoa, että ilman matkustamista hän ei kokenut olevansa elossa. Me matkustimme yhdessä niin paljon kuin pystyin, mutta minulla oli omat vastuun. Yritykseni ja sijoittajat, tiedättehän.”
En edelleenkään tiennyt mitä ajatella miljonääristä. Toisaalta mies antoi ymmärtää olevansa suuri romantikko, mutta samassa lauseessa hän kertoi olevansa työlleen ja rahanteolle keskittynyt yrittäjä.
”Koska sain vaimoltani kirjeitä ympäri Euroopan, kuvittelin kaiken olevan hyvin. Hän kertoi ihmeellisistä paikoista, upeista kaupungeista ja herkullisista ruoista, joita hänelle tarjottiin ystävien keskellä. Hänelle koko maailma oli matkoja ja herkullisia aterioita. Ihania kirjeitä, jotka hän sulki punaisin suudelmi.”
”Mutta?”
”Mutta hän ei itse lähettänyt niitä. Hän toimitti kirjeet kaikkiin niihin kaupunkeihin, josta ne sitten lähetettiin minulle, siksi luulin kaiken olevan kunnossa.”
Olin hiljaa, en halunnut kysyä miljonääriltä sitä ilmeistä kysymystä toisesta miehestä.
”Mihin vaimonne kuoli?”
”En tiedä,” miljonääri sanoi lannistuneena ja levitteli käsiään. ”Syytän itseäni. Hän oli toisiaan niin melodramaattinen eikä tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän oli sairaana, mutta joka ikinen kerta sairaudet osoittautuivat, kuinka sanoisin⎯”
”Vähemmän hengenvaarallisiksi?”
”Kyllä, aivan niin, vähemmän hengenvaarallisiksi. Vaimoni seuralainen, neiti Dupont, lähetti minulle sähkeen Barcelonasta, jonne minä hetimiten matkustin. Otin ilmalaivan ⎯luoja paratkoon että vihaan niitä luonnottomia vekottimia!⎯ ja lensin vaimoni luokse, mutta kun saavuin Barcelonaan, hänen kerrottiin kuolleen.”
”Entä vaimonne ruumis?”
Franz Gripenberg hieroi tuskaisesti luisevia käsiään. ”Barcelonassa minulle selvisi, että hän itse ei ollut lähettänyt kirjeitä, vaan neiti Dupont. He halusivat salata hänen tilansa, mutta neiti Dupont oli viimein liian huolissaan ollakseen enää juonessa mukana. Hän kertoi minulle vaimoni kirjeistä. Neiti Dupontin mukaan vaimoni ei halunnut huolestuttaa minua, siksi he toimivat kuten toimivat.” Kyyneleet kimmelsivät miehen tuskaisissa silmissä.
”Joten te ette tiedä missä kaupungissa hän kuoli?”
”Niin.”
”Eikö neiti Dupont tiennyt missä sairaalassa vaimonne oleskeli?”
”Sairaalassa?” miljonääri kysyi kohottaen silmäkulmaansa.
”Oletin hänen olleen sairaalassa⎯”
Gripenberg pudisti päätään. ”Hän ei voinut sietää sairaaloita, niiden valkeita seiniä, kalpeita lääkäreitä ja mielikuvituksettomia hoitajia, jotka kielsivät jopa vähäisimmät ilot. Jos hän sairastui, hän kutsui lääkärin paikalle.”
Raskas hiljaisuus täytti huoneen. Tyhjensi lasini ja laski sen pyökkipöydälle, jota suojasi paksu mattapintainen lasilevy.
”Minä tiedän mitä te ajattelette”, Gripenberg huokaisi hiljaa. ”Että vaimoni on jälleen vain yksi nainen, joka on jättänyt miehensä, arvatenkin pelosta tai toisen miehen tähden, mutta hyvä herra Waldemeer, minä tiedän sydämessäni, että hän on kuollut.”
”Te maksatte minulle vaimonne haudan löytämisestä, joten ainoa asia mitä minä ajattelen, on mistä vaimonne hauta löytyy”, vastasin vältellen. Tosiasiassa se mitä miljonääri oli sanonut, oli luonnollisesti ollut ensimmäinen asia mitä kenen tahansa järkevän etsivän mieleen olisi voinut juolahtaa.
”Aivan, juuri niin!” miljonääri naurahti ja löi kätensä yhteen.
”Onko teillä kuvaa hänestä?”
”Toki, vaikka kuinka monta. Pyydän hovimestaria tuomaan teille muutaman⎯”
”Tuokaa sellainen, missä hän on juuri heränneen näköinen, kuva joka ei tee hänelle oikeutta."
”Miksi te sellaisen haluatte?” Gripenberg kysyi hämmentyneenä ja melkein loukkaantuneena. ”Hän oli kaunein nainen jonka olen koskaan tavannut.”
”Aivan varmasti”, nyökkäsin muistellen maalausta jonka oli nähnyt eteishallin seinustalla. Maalauksessa oli seesteinen nainen, jonka kasvoja reunustivat vaaleat, harteille keveästi laskeutuvat hiukset. ”Näin hänen maalauksensa tullessani sisään, mutta jos hän oli sairas, kuolemansairas, hänen kasvonsa eivät näytä siltä. En halua loukata teitä tai hänen muistoaan, mutta kuolema riisuu kauneuden ruusuistakin.
Miljonääri pusertui tuskassaan, mutta nyökkäsi ilmeettömästi.
”Olette oikeassa.” Kotvasen kuluttua oveen koputettiin ja ovi työnnettiin auki. Vahtimestari joka oli päästänyt minut sisään, astui huoneeseen kädessään kirjekuori, sulki oven tunnollisesti perässään ja käveli Gripenbergin eteen, ojensi kuoren ja poistui sanomatta sanaakaan.
Kun vahtimestari oli poistunut, miljonääri ojensi kirjekuoren minulle. Aukaisin kuoren ja otin kuvan esiin. Kuva esitti selvästi samaa naista jonka hän oli nähnyt eteishallin maalauksessa, mutta ilman meikkiä ja väsyneen näköisenä.
”Saatte kaikki tarpeelliset tiedot Jonesilta”, Gripenberg sanoi ja kääntyi katselemaan ulos ikkunaverhon raosta. Tapaaminen oli ohitse, ymmärsin.
Helsinki uinui mustaa untaan. Jossakin tuolla oli vastaus, hauta, kuollut nainen. Niin toivoin. Kunnes löytäisin etsimäni, olisin tuomittu harhailemaan pitkin tätä harhakuvien täyttämää kaupunkia....
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti