Heräsin kylmästä ja pimeästä huoneesta jumalattomaan päänsärkyyn. Huonetta valaisi ohut kastaile valoa, joka työntyi huoneeseen pienestä ovenraosta. Työnsin peiton syrjään ja laskin paljaat jala lattialle, joka oli kylmä kuin kuolleen kosketus. Kirosin ätä kaupunkia, herra J.A. Koivulaakson ravintolaa josta oli huomaamattani tullut vakiopakkani. Istuin siellä iltaisin kuuntelemassa musiikkia ja kumoamassa olutta kurkkuuni turruttaakseni sieluani jäytävän tuskan, jota en osannut nimetä. Kirosin toimeksiantajaani, itseäni siksi etten ollut vieläkään luovuttanut...
Mutta tiesin sentään missä olin.
Helsinki, paikalliset sanoivat sen kuin kirouksen, sylkäisevät suustaan kuin kaupunki olisi helvetti maan päällä. Se saattoi hyvinkin pitää paikkansa. Kaupunki oli ikuisen yön vallassa. Päivät olivat vain harmaa yön jatke, joka jakoi valveen ja unen. Ihmiset laahustivat synkillä kujilla ja kaduilla kuin unessa, vältellen katsomasta toisiaan silmiin, kuin peläten nähdä jotakin minkä vain Helsinkiläiset tiesivät.
Aika oli menettänyt uomansa, en osaa sanoa saavuinko tänne päiviä vai viikkoja sitten. Zeppelinin kapteeni oli vastahakoinen laskeutumaan kaupunkiin, sillä sankka sumu esti lähes kokonaan näkyvyyden. Mutta kapteeni oli liian epätoivoinen jättääkseen tilaisuuden väliin, aluksen polttoainevarastot olivat lähes tyhjät. Huomasin kapteeni Lehmannin levottoman katseen kun lähestyimme kaupunkia. Kapteeni oli tiedustellut syytäni matkaan, mutta olin vain kierrellyt ja kaarrellut aiheen ympärillä, kunnes hän tajusi vihjeeni: minulla ei ollut lupaa paljastaa matkani syytä. Vielä tämän jälkeenkin hän muutamaan otteeseen suositteli minun jatkavan laivan mukana Lontooseen.
Kaupungista ei näkynyt muuta kuin taivaita hipovat savupiiput, jotka puskivat sumu- ja savuverhon lävitse. Ajattelin levottomuuden johtuvan huonosta näkyvyydestä, kunnes kapteeni Lehmann veti minut syrjemmälle ja sanoi:
"Waldemeer, ymmärtääkseni tämä on määränpäänne, en yritä enää puhua teitä ympäri, mutta ehdotan että harkitsette vielä."
Pudistin päätäni.
"Minulla ei ole vaihtoehtoa."
Kapteeni nyökkäsi, kätteli minua kuin olisin ollut kuolemaantuomittu, ja komensi sitten puosua irrottamaan köydet heti kun polttoainevarastot olisivat täynnä.
Ensimmäisenä päivänä minut ryöstettiin ja jätettiin makaamaan kylmälle kiveykselle oman onneni nojaan. Minut kolautettiin tainnoksiin ja ryöstäjä vei salkun, joka sisälsi kaiken oleellisen, kuten rahat, sekä paperit jotka liittyivät tehtävään joka oli tuonut minut tähän kaupunkiin. Mutta mikä pahinta, lyönnin seurauksena lähimuistini katosi hetkellisesti. Harhailin hämäriä katuja tietämättä olinpaikkaani tai miksi olin tullut tänne. Olin kuin hylkiö, avunpyyntöihini vastattiin kylmin, välinpitämättömin katsein, enkä uskaltanut pyytää poliisilta apua, sillä pelkäsin heidän pidättävän minut irtolaisuudesta syytettynä.
Vietin yöni teatterirakennuksen kylkeen liimautuneena, lämmitellen ilmanvaihtoputken kyljessä, joka tuotti edes hieman lämpöä.
Nyt asiat olivat paremmin... Tiesin missä olin, kuka olin ja miksi olin saapunut tähän Jumalan hylkäämään kaupunkiin.
Kurkistin ovenraosta. Käytävä oli tyhjä ja ainoa ääni oli seinäkellon tikitys. Vedin oven kiinni, puin vaatteet ylleni ja aukaisin verhot. Harmaanmusta sumuverho leijui kaupungin yllä.
"Helsinki..." huokaisin ja istuuduin sängylle. Toivoin totisesti, että tämä olisi vihdoin kaupunki josta löytäisin etsimäni.
-----------
Katulamput räsähtelivät päälle kävellessäni alas Fleminginkatua. Käännyi itään ja kävelin pitkin Helsinginkatua. Hämärä teki tuloaan, vaikka olin vain hetkeä aiemmin syönyt aamiaista. Etsin kirjakauppaa, jota matkustajakodin emäntä oli minulle suositellut. Ohitin elokuvateatterin ja sitten näinkin sen, C. Hagelstam, Antikvariaatti. Kuulemani mukaan hänen puodistaan löytäisin etsimäni, tai sitten sitä ei olisi edes olemassa. Kello kilahti työntäessäni oven auki. Kirjojen pölyinen tuoksu leijaili maagisena hämärässä liikehuoneistossa, joka oli tuhansien kirjojen koti. Hyllyt olivat täynnä nahkakantisia teoksia ja tiskille oli pinottu kymmeniä niteitä, joiden takaa näin tukun harmaita hiuksia. Tuntui kuin ulkomaailman hulluus olisi jäänyt kauas taaske hengittäessäni kirjojen rauhoittavaa tomua.
"Anteeksi", rykäisin kurkkuania. "Herra Hagelstam?"
Harmaa hiuspehko alkoi kohota kun kirjapinon takana lukemassa istunut vanha herra nousi seisomaan. Miehen uurteiset kasvot olivat luottamusta herättävät, samoin kuin silmät, jotka katselivat minua tarkkaavaisina paksujen lasien takaa. Hän riisui lasinsa, hieroi silmiään ja katsoi minua valkoisten kulmiensa alta:
"Niin? Kuinka voin auttaa, herra—"
"Waldemeer, Johannes Waldemeer."
"Waldemeer. Kuinka voin auttaa?"
"Katsokaan, herra Hagelstam, minä olen vastikään saapunut Helsinkiin ja tarvitsen kartan."
"Kartan? Niin, hmmm, tuota kyllä..."
Herra Hagelstam näytti miettivän ankarasti, sitten hän kiersi esiin työpöytänsä takaa ja käveli liikkeensä perälle, hyllylle joka kohosi lähes neljän metrin korkeuteen. Seurasi perässä varoen lattioille kasattuja kirjapinoja. Paikka oli todellinen bibliofiilin paratiisi. Autoin Hagelstamia rullaamaan hyllyyn kiskoilla liitetyt tikapuut oikeaan paikkaan ja katselin kuinka vanha mies kipusi haparoivin koivin ylös ja alkoi penkoa hyllyä, jolle oli pinottu rullalle käärittyjä karttoja.
"Kummallista"mies totesi hetken kuluttua. "Olin aivan varma, että minulla pitäisi olla ainakin muutama kappale jäljellä, mutta eipä vain olekaan."
Autoin miehen alas.
"Harmillista.
"Todellakin, olen hyvin pahoillani, mutta näyttää siltä, että olen myynyt viimeisetkin kappaleet."
"Kenties te kuitenkin osaisitte neuvoa minulle mistä mahtaisin löytää Diakonissalaitoksen sairaalan?"
"Toki, herra Waldemeer. Kävelette tätä samaa katua länteen, käännyttey Vallinkadulle ja sieltä sitten Alppikadulle, jonka päästä löydätte etsimänne. Te ette taida olla paikallisia, jos sallinette kysymyksen?"
Nyökkäsin myöntävästi.
"Olen tullut meren takaa, mutta alkaa tuntua kuin olisi aina asunut täällä", vastasin naurahtaen.
Vanha mies hymyili ja vastazsi lakonisesti:
"La maison est où le coeur est"
"Koti on siellä missä sydän on? Tuo saattaa hyvinkin pitää paikkansa, ainakin kaltaisellani matkamiehellä, joka ei pysy paikallaan kuukautta pidempään."
Hyvästelin kirjakauppiaan enkä voinut olla ajattelematta, että entä ne joilla ei ollut sydäntä? Menetin äitini ollessani vasta nuori, ja hän on ollut ainoa ihminen jota olen kai jotenkin rakastanut... Synkeiden ajatusten saattelemana käveli pitkin hämärää katua katse maahan luotuna, kuten paikallisila oli tapana.
----------------------------
Olin niin ajatusteni vankina, että havahduin vasta siihen kun törmäsin kadunlakaisijaan. Likaiseen takkiin ja kuluneisiin housuihin sonnustautunut kadunlakaisija kaatui törmäyksen voimasta. Mies valitti heikosti kun autoin hänet ylös. Harmaat kasvot olivat kuin kivestä veistetyt, täynnä uurteita jotka kertoivat, että miehen elämä oli ollut pitkä ja tuskainen.
"Anteeksi herra, anteeksi herra" mies aneli. Tunsin hänen vartalonsa tärinän kun pitelin miestä pystyssä.
"Minähän teihin törmäsin, joten jos jonkun täytyy pyytää anteeksi, se olen minä."
Hänen silmiään peitti harmaa kaihi, joka sulki maailman verhonsa taakse. Hän ojensi käsiään kuin etsien jotakin, sitten huomasin hänen harjansa, joka lojui maassa jalkojemme juuressa. Kumarruin ja annoin harjan miehelle.
Hän hengitti raskaasti.
Vilkaisin olkani yli ja huomasin pienen kuppilan kadunkulmassa.
"Tulkaa, minä tarjoan teille lasillisen."
Tarjoilija toi meille lasit, otimme suulliset ja mies pyyhki suun hihaan ja hymyili kiitollisena.
"Te ette ole paikallisia?
"En, onko se niin ilmeistä?"
"Kyllä, jopa minä, puolisokea, näen sen selvästi."
"Olen kiertänyt niin pitkään, että en edes muista mistä olen lähtöisin. Tai kenties toiset ovat syntyneet kodittomiksi."
Hetken aikaa mies istui hiljaa, katse jossakin menneessä tai tulevassa, sitten hän nyökkäsi kerran, sitten toisen ja hapuili käsiäni omiinsa. Hänen kätensä olivat karheat kuin vain miehellä, joka oli koko ikänsä tehnyt raskasta työtä.
"Koska te ette ole täältä, pyydän teiltä erästä asiaa. Vaikka en tunnekaan teitä, ja tiedän, että kysymys on enemmän kuin suuri, niin silti..."
"Toki", sanoin rauhallisesti. "Kertokaa toki."
"Tappakaa minut, hyvä herra."
"Anteeksi" rykäisin kurkkuani. "Kuulinko—"
"Tappakaa minut, pyydän, tappakaa minut jotta voisin kuolla ja saisin lopultakin rauhan."
"Jos te haluatte kuolla, niin miksi ettei vain surmaa itseänne? Hypätkää katolta tai jättäytykää raitiovaunun alle. Ja suoraan sanottuan, en tarkoita loukata teitä, mutta te ette ole enää nuorimies."
Vanhus nyökkäsi, otti suullisen oluestaan ja murahti sitten:
"Olen vanha, mutta olen olllut vanha jo pitkään, kauemmin kuin voitte edes kuvitella. Jos voisin, tekisin juuri sen mitä ehdotitte, luoja tietää että olen yrittänyt, mutta— Ei, antakaa anteeksi, unohtakaa koko asia", mies huokaisi raskaasti, tyhjensi lasinsa ja nousi ylös.
"Minun täytyy jatkaa työtäni, vaikka se ei koskaan lopu, niin minun on jatkettava."
Se sanottuaan mies haparoi ulos ja käveli takaisin omalle kadunpätkälleen. Jäin sanattomana istumaan niille sijoilleni ja katselin kuinka mies lakaisi katua kuten ennen kohtaamistamme.
Join muutamia lasillisia katsellen kuinka mies käveli edestakaisin kadunpätkään, lakaisten sinnikkäästi katua, joka ei ehtinyt edes kerätä pölyä. Hänen liikkeensä olivat tuskaisia, kuin jäsenet olisivat painaneet enemmän kuin mies jaksoi kantaa.
Mikä sai hänet toivomaan kuolemaa? Tai oikeammin: mikä sai hänet pyytämään sitä tuntemattomalta? Jos hän toivoi päiviensä päättymistä, miksei hän tehnyt sitä itselleen? Tiesin vastauksen. Hänen kirkkonsa kielsi sen. Pohtiessäni elämän kärsimystä, huomasin miehen lyyhistyeen kadulle. Hän makasi roskakärrynsä vieressä liikkumattomana. Tyhjensin lasini, jätin maksun pöydälle ja kiirehdin ulos. Ennen kuin ehdin miehen luo, musta häkäpönttöauto pysähtyi miehen kohdalle.
Autosta astui kaksi mustiin trensseihin pukeutunutta miestä. Toinen oli lyhyt, normaalivartaloinen, kun taas toisen pituus oli tuottanut ongelmia autosta nousemisessa. Hänen luonnottoman pitkä vartalonsa toi kammottavalla tavalla mieleeni rukoilijasirkan. Lyhyt käveli varmoin askeli vanhuksen luo ja kumartui tämän ylle.
Pitempi jäi hieman syrjemmälle, kuin vartioimaan tilannetta.
Juoksin miesten luo kun pitempi kääntyi minua kohti.
"Hän on ystäväni", sanoin ja yritin miehen ohitse.
Hän nosti kätensä eteeni ja esti aikeeni.
"Hänellä ei ole mitään hätää. Me hoidamme tämän."
Miehen kasvot peittyivät hatunliepeen varjoihin. Jokin miehen äänessä kylmäsi minua. Tunteettomuus tihkui miesten olemuksesta. Puristin hampaani yhteen ja hillitsin haluani iskeä miestä, kun vanhuksen äärellä ollut nousi ja työnsi kädet syvälle taskuihinsa.
"Hän on kunnossa."
Vanhus punnertautui ylös ähkäisten. Kumpikaan miehistä ei tehnyt elettäkään auttaakseen häntä. Työnnyin miesten välistä ja autoin hänet seisomaan ja pidin molemmin käsin kiinni miehen hartioista. Vanhus katsoi minua kirkkain silmin, sitten, kuin verho olisi suljettu, harmaa valtasi hänen silmänsä ja hänen koko olemuksensa tuntui kutistuvan.
"Ei... ei hätää, minä olen kunnossa."
"Oletteko varma?" kysyin epäuskoisena. "Tulkaa, minä vien teidät syömään."
"Hän on kunnossa ja hänen täytyy jatkaa työtään", toinen mustatakkisista miehistä murahti ja työnsi minut kauemmas.
"Mikä te olette puuttumaan toisten elämään?" kivahdin hampaiden raosta.
Mies otti kätensä esiin ja vilautti soikeaa, kiiltävää poliisimerkkiä.
"Te ette ole paikallinen?"
Nyökkäsin.
"Minulle on teille neuvo, muukalainen. Huolehdi omista asioistasi, tai me joudumme huolehtimaan sinusta."
"Selvä se." Vilautin kireän hymyn, annoin vanhukselle hänen harjansa ja etsin hänen silmistään elonmerkkiä. Hänen harmaan verhon peittämät silmänsä kimmelsivät. Vanhus ojensi kätensä, tartuin siihen ja puristin tikasti.
"Johannes Waldemeer", esittelin itseni.
"Calamnius", vanhus sanoi heikolla äänellä. "Calamnius, Iki Calamnius."
"Kiitos. Kaikesta. Kenties te jonakin päivänä olette valmis hyväksymään väistämättömän."
Trensseihin pukeutuneet miehet työnsivät minut kauemmas ja kehottivat minua jatkamaan matkaani. Yön paksu viitta peitteli kaupungin alleen. Ehdin otttaa muutaman askeleen kun kuulin vanhuksen vielä kuiskaavan perääni:
"Kenties te jonakin päivänä olette valmis hyväksymään väistämättömän?"
"Kenties", sanoin ja jätin vanhuksen lakaisemaan katua. Astelin vihaisena ja murheisin askelin pitkin katua, kun huomasin tulleeni takaisin matkustajakotini ovelle.
Jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti